Khaled Hosseini: Leijapoika

Amir ja Hassan, mahtimiehen poika ja köyhän palvelijan poika, ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla.
Sitten leijanlennätyskilpailussa tapahtuu jotakin, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Amir seuraa Hassanin nöyryytystä sivusta, mutta häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä sen koommin rauhaan.
Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Kun hän vuosien kuluttua, aikuisena miehenä, saa Afganistanista viestin mahdollisuudesta sovitukseen, hän on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien nyt julmasti hallitsemaan maahan.

     Ensimmäisen kerran kun luin Leijapojan, olin yläasteella. En muista siitä lukukerrasta juuri mitään paitsi sen, että tykkäsin. Nyt kun luin tämän kirjan uudelleen, muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta alkoi ilmestyä ja rakastuin tähän kirjaan uudelleen. Itkin uudelleen. Hymyilin uudelleen.
     Tämä teos on koskettava alusta loppuun. Tämä teos on rankkaa luettavaa alusta loppuun. Samalla se on kuitenkin omalla tavallaan palkitsevaa ja jos et jostain syystä ole vielä tarttunut tähän kirjaan, nyt on hyvä hetki. Jos taas olet lukenut tämän klassikon, tiedät mistä puhun. Tämä kirja pysäyttää, laittaa ajattelemaan, koskettaa syvältä.

     "Katsoin Sohrabia. Hänen toinen suupielensä oli kääntynyt aavistuksen verran ylös.
     Hymyyn.
     Vinoon.
     Tuskin huomattavaan.
     Mutta silti."

     Lyhykäisyydessään tämä on kertomus kahdesta pojasta, rikkaasta ja köyhästä, pelokkaasta ja rohkeasta, epävarmasta ja lojaalista. Amir on rikkaan miehen poika, joka paineen alla ei halua kutsua Hassania ystäväksi. Hän ei halua myöntää sitä muille tai edes itselleen. Samalla hän painii isänsä kunnioituksesta. Hän haluaisi, että hänen isänsä näkisi hänet. Isä tuntuu näkevän vain Hassanin, sillä kehut menevät aina palvelijan pojalle. Hassan taas on köyhän palvelijan poika. Hän asuu isänsä kanssa Amirin ja tämän isän pihalle rakennetussa mökissä. Hassan ei osaa lukea tai kirjoittaa, joten Amir lukee hänelle tarinoita granaattiomenapuun alla aina talvisin - kesäisin Amir on koulussa.
     Sitten tapahtuu Hassanin nöyryytys. Amir näkee sen, mutta ei mene väliin, ei puhu asiasta kenellekään. Tämä tapahtuma alkaa kuitenkin hiertää Hassanin ja Amirin välejä. Amir ei pysty olemaan Hassanin lähellä, sillä tämän näkeminen muistuttaa häntä hänen pelkuruudestaan. Sitten alkaa sota. Amir ja hänen isänsä lähtee Amerikkaan.
     Amerikka on uusi alku Amirille ja hänen isälleen. He lähenevät, he oppivat tuntemaan toisensa. Amir rakastuu. Menetyksiä tulee tielle. Sitten tulee soitto, joka muuttaa Amirin elämän.
     Vaikka Leijapoika ei ole mitenkään erityisen toiminnan täytteinen, se pitää lukijaa otteessaan. Sitä vain haluaa tietää, mitä nyt tapahtuu. Mihin tämä kaikki johtaa. Usempaan otteeseen silmät täyttyvät kyynelistä, kaikkien niiden vääryyksien takia. Kun vain ajatteleekin niitä ihmisiä, jotka oikeasti joutuvat kokemaan ne kaikki kauheudet mitä kirjassa kerrotaan. Se laittaa miettimään. Ehkä juuri sen takia tämä kirja koskettaa. Kirjan tapatumat sijoittuvat aikaan, josta ei ole kulunut kauaa. Ja osa noista tapahtumista on edelleen totta.

Nimi: Leijapoika (The Kite Runner)
Kirjailija: Khaled Hosseini
Suomentanut: Erkki Jukarinen
Genre: historiallinen
Sivumäärä: 430
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003 (suom. 2004)

Kirjailijan muut teokset: Tuhat loistavaa aurinkoa
Arvosana: *****

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Riemastuttava masennuskirja!
Twitterin tunnetuimpiin rääväsuihin kuuluva Anni Saastamoinen kirjoittaa masennuksesta omien kokemustensa perusteella. Depressio on kokonaisen sukupolven sairaus, mutta siitä ei vieläkään osata tai uskalleta puhua. Anni puhuu suoraan ja ymmärtävästi, välillä caps lock pohjassa ja kirosanoja säästämättä. Miltä tuntuu kun ei tunnu miltään? Miksei tunnu miltään? Mistä masennus tuli ja miksi? Onko syy muualla vai itsessä? Voiko siitä parantua?

   Tartuin tähän kirjaan hieman pelokkaana. Halusin jotain nopeaa luettavaa, mutta en tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta. Kaikeksi onneksi tämä kirja oli mielenkiintoinen, hyvin tehty, kuvaava teos ja sellainen, jota voin suositella mielelläni myös muille luettavaksi. Tämä oli siis onnistunut lukuvalinta.
     Kirjan aihe, masennus, on rankka aihe, mutta se on saatu tuntumaan hieman kevyemmältä tässä kirjassa. Siitä on saatu luotua asia, jota ei heti sävähdä. Tämä teos ei ole kevyttä lukemista, ehei, mutta silti omalla tavallaan on. Tämä on ronski teos omakohtaisesta kokemuksesta. Tämä kirja ei piilota mitään lukijalta vaan läväyttää silmien eteen masennuksen, sen koko kauheudessaan. Masennuksen. Hoidot. Ajatukset. Muiden ajatukset.
     Rehellisen kuvauksensa asiosta tämä oli ajatuksia herättä teos. Sen takia tämä on teos, joka mielestäni monen olisi hyvä lukea. Niin masennuksesta kärsivien, läheisten, muuten aiheesta kiinnostuneiden ja jopa niiden, ketä aihe ei ehkä niin kauheasti kiinnosta. Tämä kirja on sen verran lyhyt lukea (tai kuunnella), että siihen pystyy vaikka ei niin tekisi mieli. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin uskon, että jonkinlainen valaistuminen tapahtuu. Pieni tai suuri, se riippuu lukijasta.
     Minun on kuitenkin annettava pieni varoituksen sana. Tämä kirja on oikeasti totuudenmukainen, eikä sitä kautta ehkä niin kaunista luettavaa. Tämä kirja sisältää kirosanoja. Caps lockilla on kirjoitettu kerran jos toisenkin. Lukeminen siis omalla vastuulla.

Nimi: Depressiopäiväkirjat
Kirjailija, äänikirjan lukija: Anni Saastamoinen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 157
Kustantaja: Kosmos
Julkaisuvuosi: 2017

Arvosana: ****

Päivi Koivisto: 16 tarinaa toivosta

Elämä on tässä ja nyt!

Joskus elämä on kevyttä liitoa, joskus turvallista etenemistä päivästä toiseen. Elämä voi olla välillä tylsää, mutta onneksi toisinaan täynnä iloa ja rakkautta. Ja hetkittäin eteen avautuu mustia kuiluja, jotka kouraiseat vatsanpohjasta.
16 tarinaa toivosta tarjoaa väläyksiä elämästä, toiveista ja toivottomuudesta, tärkeistä asioista. Koskettavia, lohduttavia ja huvittaviakin kertomuksia ihmissuhteista, perheestä ja parisuhteesta, arvoista, uskalluksesta elää, juuri nyt.

     Tämä kokoelmakirja sisältää 14 novellia, kolme runoa yhdeltä kirjailijalta sekä yhden tarinan parin kuvan muodossa. Takakannen perusteella odotin paljon. Odotin jotain yhtenäistä, edes jollain tasolla. Sain pettyä pahasti.
     Kirjan tarinoista vain muutama, yhteensä neljä, oli sellaisia, jotka saivat jonkinlaisen tunnereaktion aikaan. Eivätkä nekään novellit mitään kovin ihmeellisiä olleet, kolme niistä vain oli sen verran surullisia, että tunteet nousi väkisinkin pintaan ja yksi oli hauska. Entä loput novellit? Ne olivat onttoja, tylsiä, ilman tarkoitusta. Suoraan sanoen monen novellin kohdalla mietin, että miksi se on tässä kirjassa, mikä on novellin idea. Ehkä kokemukseni novelleista on liian vähäinen ymmärtääkseni näiden novellien kauneutta, tai sitten ne vain olivat huonoja, eivätkä anna lukijalle mitään.
     Kirjan kannen perusteella itselleni tuli jotenkin sellainen olo, että kansien välissä olisi jotain positiivista (toki surullistakin). Positiivisia tunteita tuli vain muutaman novellin kohdalla. Muuten nämä tarinat olivat aika melankolisia, mikään ei ollut hyvin, parisuhteet olivat joko hajonneet tai pian hajoamassa. Lyhyesti sanottuna, toivosta ei näissä novelleissa tuntunut olevan paljoakaan jäljellä.
     Novellien välisiä kiinnekohtia oli vähän tai ei juuri lainkaan. Jos ei lasketa sitä, että asiat eivät ole hyvin ja elämä ei mene niitä polkuja kuin sen haluaisi menevän. Jotkin novellit sijoittuivat osittain tai kokonaan sairaalaan, mutta muuta selkeästi yhteisiä tekijöitä ei monellakaan novellilla ollut. Tämä on yksi niistä monista asioista jotka ainakin itseäni häiritsi yllättävän paljon. Ja nyt kirjan lukemisen jälkeen en oikeastaan ymmärrä miksi nämä novellit on koottu yhteen. En, vaikka tarkoitus on ollut aikanaan hyvä (jokaisesta kirjasta on lahjoitettu 1 euro Roosa nauha -rahastoon).

     "Hän käänsi autonsa ja valot näyttivät taas pitkälle. Hän hymyili koko loppumatkan. Tuntui hyvältä, että oli taas syksy ja hän saattoi aloittaa uutta. Uudet asiat saivat alkunsa pimeässä. Ne suorastaan vaativat pimeyttä ennen kuin ne alkoivat säteillä ja kasvaa mielessä. Pimeästä ne saivat voimaa. Syksy oli niiden multaa. Onko elämässä alku, keskikohta ja loppu? Jos kertomukset ovatkin loukkuja, joihin hän oli jäänyt kiikkiin kuin syksyllä taloon hiipivä hiiri. Koko juttu on juusto, hän sanoi ja nauroi ääneen." Hannele Huovi, Syötti

Nimi: 16 tarinaa toivosta
Kirjailija: Päivi Koivisto (toimittanut)
Genre: novelli
Sivumäärä: 192
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2013

Arvosana: **

Lukuhaasteet: Helmet19 (34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia)

Sami Makkonen: Kalevala (kuvitettu)

Upea ja kouraiseva sarjakuvatulkinta Suomen kansalliseepoksesta.
Väinämöinen, Joukahainen, Lemminkäinen ja muut tarunomaiset hahmot heräävät henkiin jylhästi kuvitetussa albumissa.

     Tämä kuvitus on Sami Makkosen ensimmäinen suomeksi julkaistu teos, muuten hän on kerännyt mainetta Amerikassa. Kalevalan suurkuvitus mahtuu kaksien kansien väliin, tämän ollessa niistä ensimmäinen. Itselleni ei Makkosen tuotanto ole ennestään tuttua, mutta onneksi Kalevala on edes hieman (vaikka täytyy myöntää, että tietoni siitä on ihan liian alhaiset).
     Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että jos haluat sarjakuvan/kuvitetun romaanin tuovan esille hahmojen tunteita, persoonaa ym, tämä kirja ei ehkä ole sinua varten. Tämä teos painaa eteenpäin tapahtuma tapahtumalta, jättämättä tilaa hahmokeskeiselle kerronnalle. Hahmojen tunteita ei juurikaan tuoda esiin, ei kuvissa eikä teksteissä. Jos tämä ei ole sinulle ongelma, tämä kirja voi olla sinua varten.
     Kirjan kuvitus on hyvin graafista ja synkkää. Mitään positiivisia tunteita kuvat eivät saa aikaan, mutta itse en sellaista odottanutkaan. Mielestäni tämä kuvitettu teos oli mielenkiintoinen, mieleenpainuva ja omalla erikoisella tavallaan hyvin onnistunut toteutus. Teoksen tekemisessä on käytetty pienenä inspiraationa Akseli Gallen-Kallelan maalauksia, joista osa on pienillä muutoksilla saatu sisällytettyä tähän teokseen.
     Tätä teosta on kritisoitu seksismistä, sillä naiset ovat lähes aina puolialastomina. Itseäni tämä seikka ei sinällään haitannut.

Nimi: Kalevala
Kirjailija: Sami Makkonen
Genre: sarjakuva, klassikko, fantasia
Sivumäärä: 168
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ****½

Lukuhaasteet: Helmet19 (27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja)

Paulo Coelho: Alkemisti

Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin.
Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän: kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämän tiellä olevia merkkejä ja - ennen kaikkea - kurkota kohti unelmiasi.

     Alkemisti on lyhyt tarina Santiago nimisestä paimenesta, kuka näkee kaksi kertaa unta samasta aarteesta. Näiden unien innoittamana hän lähtee etsimään tätä aarretta ja saa matkalla tietää sen olevan hänen elämäntiensä tarkoitus. Matka on pitkä ja sen varrelle mahtuu paljon. Niin iloisia kuin surullisiakin hetkiä. Epätoivoa. Toivoa. Hämmennystä. Onnistumisia.
     En itse ole kovin uskonnollinen ihminen ja kirjat, jotka toistavat uskonnollisia asioita eivät yleensä tunnu kovin luontevilta lukea. Tämän kirjan loppu oli varsinkin sellainen, että Jumala, Allah, Hän, mainittiin useammin kuin kerran. En tiedä onko se hyvä vai huono. Kuitekin siinä kohtaa kun Santiago puhui tuulen ja auringon kanssa maailmankieltä, oma uskoni tähän kirjaan alkoi mennä. Ehkä tämä ei ollut minua varten. Itselleni tämä kirja ei siis ollut sellainen, joka muuttaisi elämäni täysin, vaikka niin osittain luvataan. Minulle tämä oli kirja muiden joukossa, joka ei jättänyt paljon mitään käteen.
     Tämä kirja kertoo lyhyesti siis kohtalosta, elämäntiestä joka jokaisella on, mutta jonka harva kulkee loppuun asti. Tämä on tarina siitä, kun eräs paimen oppii kuuntelemaan sydäntään ja löytää vihdoin aarteensa. Tämä on kirja ennusmerkeistä joita seuraamalla pääsee kulkemaan omaa reittiään. Tämä on kirja positiivisuudesta, onnistumisesta. Omalla kohdallani kirjassa kuitenkin oli jotain, minkä takia en kokenut tätä lukukokemusta erityisen hyväksi. Ehkä se oli itse tarinan optimistisuus. Ehkä se oli kirjoitustyyli. Ehkä tätä ei vain ollut tarkoitettu minulle.

     "Tuosta päivästä lähtien aavikko olisi paljon tärkeämpi. Hän [Fatima] katselisi sitä ja yrittäisi arvata, mitä tähteä poika seurasi aarretta etsiessään. Hänen olisi lähetettävä suudelmansa tuulen mukana ja toivottava, että tuuli hipaisisi pojan kasvoja ja kertoisi, että hän oli elossa ja odotti poikaa niin kuin nainen odottaa urhollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan. Tuosta päivästä lähtien aavikko merkitsisi yhtä ainutta asiaa: toivoa pojan paluusta."

Nimi: Alkemisti (O Alquimista)
Kirjailija: Paulo Coelho
Suomentanut: Sanna Pernu
Genre: klassikko, fantasia
Sivumäärä: 167
Kustantaja: Bazar Kustannus
Julkaisuvuosi: 1988 (suom. 2002)

Arvosana: **½
Lukuhaasteet: Helmet19 (8. Lukeminen yleissivistystä)

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

Morrigan Korppi ja Pihjala Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään...

     Ensimmäinen sarjan osa oli täysi pettymys. Siksi tämän osan aloittaminen hieman hirvitti ja mietin pitkään, että annanko tälle edes mahdollisuutta. Nyt kirjan lukemisen jälkeen olen onnellinen, että annoin. Tämä osa oli meinaan paljon parempi kuin ensimmäinen ja nyt en jaksaisi millään odottaa seuraavan osan lukemista.
     Tämä kirja kertoo siis tarinan ensimmäisestä vuodesta, kun Morrigan opiskelee kahdeksan muun kanssa ensimmäistä kertaa Meineikkaan Seuran tiloissa. Morriganin koulutus ei kuitenkaan lähde aivan niin hyvin liikkeelle, sillä hänen lukujärjestyksestä poistetaan kaikki siihen merkatut tunnit ja tilalle laitetaan yksi aine, historiaa. Näiden tuntien aikana Morrigan vajoaa epätoivoon siitä, että meiniosepät tekevät vain hirveyksiä, eivätkä saa mitään hyvää aikaan. Sitten alkaa tapahtua. Ihmisiä alkaa kadota, Morrigan näkee luurankomiehiä, Jupiter (Morriganin suojelija) ei ole koskaan paikalla.
     Ensimmäiseen osaan verrattuna tässä kirjassa kerrottiin asioista paremmin, kuvailtiin asioita paremmin, luotiin maailma paremmin. Nyt tässä kirjassa lukija päästettiin kunnolla Nevermoorin maailmaan, sen ihmeellisyyksiin, meinion salaisuuksiin. Tämän kirjan tarina piti paremmin otteessaan, oli nopeasti luettu, vaikka sivuja on paljon ja oli tosiaan sen verran mielenkiintoinen, että haluaisin jo tarttua kolmanteen osaan.
     Tässä osassa päästiin tutustumaan Morriganin ryhmän muihin jäseniin vähän paremmin. Lisäksi Morriganin kyvystä meinioseppänä päästiin hieman paremmin perille. Sen lisäksi saatiin hieman lisää tietoa Morriganin suojelista Jupiterista ja hänen veljestään Jackista sekä muista hotelli Deukalionin asukeista. Paljon mielenkiintoisia hahmoja. Paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Nimi: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Wundersmith: The Calling of Morrigan Crow)
Kirjailija: Jessica Townsend
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Genre: fantasia, nuoret
Sarja: Nevermoor #2
Sivumäärä: 399
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)

Kirjailijan muut teokset: Nevermoor - Morriganin koetukset
Arvosana: ****

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Varhaisena kesäaamuna pikkupojan ritarileikke saa äkillisen lopun. Poika löytää maasta alastoman naisen, joka tuijottaa suoraan häneen.
Nuori nainen on murhattu. Poliisi on ymmällään, kun ruumiin alta löytyy kahden naisen luurangot. Mitä tekemistä vastalöydetyllä ruumiilla on kahden 1970-luvun lopussa kadonneen naisen kanssa? Etsitäänkö nyt murhaajaa, joka on odottanut yli kaksikymmentä vuotta edellisen rikoksensa jälkeen, vai onko liikkeellä jäljittelijä?
Konstaapeli Patrik Hedström saa tutkinnan johdettavakseen, ja pian mystinen tapaus vaivaa häntä päivin öin. Kun sitten neljäs nainen katoaa, Patrik tietää että jokainen sekunti on kallis, jos hänet aiotaan löytää elävänä.

     En ole aikaisemmin tutustunut Läckbergin tuotantoon, mikä on yksi pieni ihme sinällään, kun miettii hänen tunnettavuuttaan. Nyt kuitenkin päätin lukea yhden hänen kirjoistaan, enkä malttaisi odottaa päästäkseni lukemaan seuraavankin. Nimittäin ainakin tästä kirjasta tykkäsin, ja paljon.
     Jos kaipaa dekkaria, jossa tapahtuu jännittäviä asioita koko ajan ja murhia vilisee tekstin keskellä, niin tämä teos ei ole sinulle. Jos kuitenkin kaipaat välillä dekkaria, jossa on rikoksen selvittelyn ympärillä kunnon sukudraamaa ja eri ihmisten elämän selvittelyä, tämä on sinulle. Kirja muodostuu niin monesta palasta, että varmaan toisella lukukerralla vasta ymmärtää kaiken mahdollisen.
     Pidin tässä dekkarissa melkein kaikesta, juonesta, hahmoista, tarinan muodostumisesta. Kertomus piti koko ajan kiinnostuksen yllä. Sen lisäksi oli helppo pysyä perässä sen suhteen, että mitä tapahtuu ja missä ja kenelle. Voin siis vain suositella tämän lukemista, jos et vielä jostain syystä ole kirjaan (tai kirjasarjaan) tarttunut. Tätä osaa lukiessa myös huomasi sen, että jos olisi lukenut myös sarjan ensimmäisen osan, jotkin asiat olisivat jo tuttuja. Tämä teos toimi kuitenkin hyvin myös yksinään, joten suurta ongelmaa sen suhteen ei ollut itselläni.

Nimi: Saarnaaja (Predikanten)
Kirjailija: Camilla Läckberg
Suomentanut: Outi Menna
Genre: jännitys, mysteeri, rikos, trilleri
Sarja: Fjällbacka #2
Sivumäärä: 367
Kustantaja: Schildts & Söderströms / Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2004 (suom. 2011)

Kirjailijan muut teokset: Jääprinsessa
Arvosana: ****½

Anne Bert: Annan itseni kuolla

Anne Bert saa 59-vuotiaana tietää sairastavansa parantumatonta tautia, joka vääjäämättä johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Pian hän ymmärtää rakastavansa elämää niin paljon, että päättää antaa itsensä kuolla.
Päätös armokuolemasta saa Bertin tarttumaan elämään tiukemmin kuin koskaan. Hän liikkuu paljon niin kauan kuin jalat kantavat ja viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Hän käy tunteita läpi järkytyksestä ja suuttumuksesta suruun ja luopumiseen, tekee huomioita lääkärin ja läheisten reaktioista ja pohtii kuolemaa. Mitä se on ja milloin se alkaa?
Annan itseni kuolla on kaunis ja kaihoisa teos hetkeen tarttumisesta ja elämästä luopumisesta. Kirja ei saarnaa eutanasian puolesta, vaan auttaa ymmärtämään, miksi joku voi haluta armokuoleman. Teos muistuttaa elämän lyhyydestä ja arkisiltakin tuntuvien asioiden hämmästyttävästä kauneudesta.

     Törmäsin tähän kirjaan sattumalta selatesseni kirjaston e-kirjojen valikoimaa. Kirjan nimi herätti minussa jonkin tunteen ja päätin laittaa kirjan varaukseen. Kun se sitten tuli luettavakseni, luin sen yhdeltä istumalta, kyyneleet osan ajasta silmissäni ja ajatukseni täynnä kirjan luomia ajatuksia.
     Tämä teos oli kaunis, raastava ja ajatuksia herättävä. En voi kuin suositella jokaista lukemaan sen. Vaikka aihe ei itseäsi kiinnostaisi. Silti suosittelen. Se avaa silmiä. Se laittaa miettimään.
     En halua sen suuremmin arvostella itse kirjan tarinaa. Sen kerrontaa. Alkaessani lukea kirjaa, sen toteutus ei ollut aivan sitä mitä luulin sen olevan. Se oli ehkä jopa vielä parempi. Ei liikaa selittelyjä. Ei liikaa kaunopuheita. Vain ajatuksia elämästä, kun se vääjäämättä tulee loppumaan, kun keho antaa periksi.
     Oma ajatukseni kirjan lukemisen jälkeen oli se, että tällaisia kirjoja pitäisi olla enemmän. Asioista pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Vapaammin. Lyhyydestään huolimatta tämä kirja kätki sisälleen paljon asioita. Niin hyviä kuin huonojakin. Se kätki sisälleen tarinan kuolemasta.

Nimi: Annan itseni kuolla (Le tout dernier été)
Kirjailija: Anne Bert
Suomentanut: Taina Helkamo
Genre: muistelma
Sivumäärä: 143
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2017 (suom. 2019)

Arvosana: ei arvosanaa

Lukuhaasteet: PopSugar19 (13. Julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen)

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Vastavalmistunut lääkäri Junita Laine palaa lapsuutensa kotikaupunkiin auttamaan veljeään Jeroa, joka on halvaantunut onnettomuudessa. Työ paikallisessa terveyskeskuksessa panee Junitan heti koville, potilaat eivät hoidu yhtä helposti kuin oppikirjoissa. Kotona murjottava Jerokin tuntuu ventovieraalta.
Kaupungissa alkaa tapahtua outoja onnettomuuskia, ja Junitan ja Jeron kynnykselle ilmestyy nimettömiä uhkauksia. Junita purkaa ahdistustaan juoksemiseen, punaviiniin sekä vertaistukeen, jota hän saa työkavereiltaan - erityisesti kollegalta, johon hän ihastuu vastoin suunnitelmiaan.
Kun viimeisin onnettomuus osuu liian lähelle, on Junitan selvitettävä, mitä kaupungissa oikeastaan tapahtuu ja kuka on nimettömien uhkauksien takana. Jerokin tuntuu salailevan jotakin. Voiko Junita luottaa enää edes omaan veljeensä?

     Takakannen tekstin perusteella odotin jotain jännittävää, ehkä vähän huumoria ja toimintaa joka ei jätä kylmäksi. Sain melkein sitä mitä odotin, huumoria toki oli vähemmän kuin kaipasin. Mutta kaikkea ei voi saada, eihän? Kustantajan sivuilla oli tällainen teksti: "Täydellinen paketti jännityksen, sairaalasarjojen ja chick lit-vivahteiden ystäville." En tiedä kuulunko aivan täysin tuohon joukkoon, mutta tämä kirja oli silti lukemisen arvoinen ja voin suositella sitä koko sydämestäni niille, ketkä tällaisista kirjoista pitää.
     Kirja lähtee liikkeelle siitä kun Junita muuttaa Jyväskylästä veljensä luokse, joka on joutunut pyörätuoliin. Näiden kahden välit ovat tulehtuneet monta vuotta sitten ja sen huomaa. Muutenkin heidän yhteiselonsa ei suju aivan mutkattomasti. Varsinkin kun talon etuovelle alkaa ilmestyä outoja asioita, kynttilöitä, eläimenraatoja... Lisäksi Junita aloittaa vanhan kotikuntansa terveysasemalla yhdeksänkuukauden pestinsä, mikä osoittautuu hankalammaksi kuin koulunpenkillä oli osannut kuvitella. Ja jos ongelmia ei vielä ole riittävästi, niin Junitan takaraivossa hakkaa pelko ex-miehestä, upeasta Pyrystä joka ei olekaan niin ihana kuin ulospäin näyttää. Tätä kaikkea kuitenkin pehmentää upea lääkärikollega.
     Alkuun kirja tuntui hieman tönköltä. Tai sitten kaipaan vähän menevyyttä kirjalta, mitä tämän alku ei aivan suonut. Loppua kohti kuitenkin tarina lähti paranemaan ja loppu oli jo aivan mahtavaa luettavaa. Jäin melkeinpä kaipaamaan lisää. Viimeisille sivuille oli saatu paljon toimintaa, jännitystä ja yllätyksiä. Koko kirjan edestä. Lopun ansiosta tästä kirjasta muodostui hyvä lukukokemus, jolle voin vaivatta antaa useammankin tähden.
     Vaikka kyseessä on Luoman esikoiskirja, ei se tullut kovin pahasti esiin. Tarina eteni jouhevasti ja loogisesti. Lisäksi kirjoituksesta huomasi sen, että Luoma on itsekin lääkäri, sillä lääketieteellisiä asioita oli avattu ja niistä oli kerrottu paremmin kuin ehkä yleensä. Tätä kautta tarinaan tuli todentuntuisempi tunnelma, mikä vain paransi lukukokemusta. Lisäksi hahmot oli luotu mielestäni hyvin, vaikka jäinkin hieman kaipaamaan parempaa selvittelyä ihmissuhteiden kehittymiseen liittyen. Mutta kaikkea ei voi saada ja eihän tämän kirjan ideanakaan ollut keskittyä ihmissuhteisiin, vaan mysteeriin ja sen selvittämiseen.

Nimi: Vain huonoja vaihtoehtoja
Kirjailija: Emma Luoma
Genre: jännitys, chick lit
Sivumäärä: 349
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ****

Yrsa Sigurdardöttir: Perimä

Kolme raakaa murhaa. Kaikki toteutettu samalla julmalla tavalla. Tärkein todistaja on äitinsä murhan nähnyt 7-vuotias tyttö Margrét. Komisario Huldar Reykjavikin poliisista ottaa yhteyttä lastensuojelussa työskentelevään Freyjaan, jonka tehtävä on paitsi auttaa tyttöä myös saada tältä todistajanlausunto.

     Tämä dekkari kuuluu siihen sarjaan, jossa tapahtuu koko ajan, ei ole tylsiä hetkiä ja murhia on pitkin tarinaa. Eli juuri sellainen dekkari mistä itse pidän. Lisäksi tässä kirjassa on muutakin kuin vain poliisin näkökulma rikosta tutkittaessa, vaan päästään näkemään lastensuojelun osuutta.
     Tämän sarjan ideana on seurata Reykjavikin poliisissa työskentelevää Huldaria, komistusta joka on pieni naistenmies. Hänen lisäksi suuressa roolissa on Lastentalon yksi psykologi, Freyja. Tässä kirjassa näiden kahden laitoksen yhteistyö ainakin tuodaan hyvin esiin. Lisäksi tuodaan esiin Huldarin ja Freyjan menneisyydestä eräs hetki, joka varjostaa heidän nykyistä yhteistyösuhdetta.
     Tarina lähtee siis siitä liikkelle kun Margrét todistaa äitinsä raa'an kuoleman piiloutuneena sängyn alle. Häneltä halutaan lausunto, mutta sen saaminen on työn ja tuskan takana. Tyttö ei halua puhua. Hän ei halua isänsä luokse. Murhatalon keittiöstä löydetään viesti, jota ei kuitenkaan saada selvitettyä, mitä se tarkoittaa. Sitten tapahtuu toinen murha. Yhteyttä näiden kahden murhalle ei tunnu löytyvän. Paitsi murhatapa.
     Tämä kirja piti otteessaan heti alusta alkaen. Itseasiassa alussa tuntui, että tästä tulee hyvin ahdistavaa luettavaa, mutta ensimmäisen murhan jälkeen onneksi meno hieman helpottui ja vain välillä tuli niitä "ahdistavia" hetkiä. Asiat etenivät, lukijalle annettiin joitain vihjeitä mahdollisesta murhaajasta, lopputulos tuli puun takaa. Hyvä ja onnistunut dekkari siis.

Nimi: Perimä (Dna)
Kirjailija: Yrsa Sigurdardöttir
Suomentanut: Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala
Genre: jännitys, mysteeri, trilleri
Sarja: Freyja & Huldar #1
Sivumäärä: 412
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2017)

Arvosana: *****

Elena Mady: Varjelija

Alex Winter on ottanut kiinni menneisyytensä varjon - nyt hänen on valittava tulevaisuutensa.
Lontoossa koivut ja palmut kasvavat sulassa sovussa, ja vaihdokas, tyttö vieraassa elämässä sulautuu joukkoon siinä missä muutkin kapinalliset.
Tilaisuus aloittaa alusta houkuttelee Alexia. Mutta osaksi saatu rakkaus ja ymmärrys vahvistavat ja velvoittavat. Alex janoaa saada murhaajan vastuuseen teoistaan ja oikeutta Wintereille.
Eikä mikään korvaa Jesseä...
Mystisen rakkaustrillerin kolmas osa vie Alex Winterin jälleen elämän ja kuoleman rajamaille - ja panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Ottaako Alex roolinsa varjelijana?

     Varjelija on trilogian päätösosa, ja sen rooliksi on muotoutunut koota yhteen kahden ensimmäisen osan tapahtumat ja kysymykset. Tässä roolissaan kirja onnistuu melko hyvin, vaikka ihan kaikkea ei selitetä ja sarjan päähenkilön vaihdokkaana olemista ei aivan täysin ymmärretä.

     "Herakleitos sanoi, että samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Muistin ajatelleeni, että lause kuvasti muutosta joessa, että siinä virtaava vesi, siihen lankeava valo, siinä asuvat olennot muuttuivat joka sekunti. Nyt ymmärsin, että myös jokeen astuja muuttui, kasvoi, uudistui. Että tuo muutos vaikutti siihen, kuinka astuja koki ja näki joen."

     Tässä viimeisessä osassa Alex lähtee etsimään äitiään Lontoosta ja haluaa näyttää tälle kuka hän oikeasti on. Samalla Alexia vainoava murhaaja on edelleen vapaana. Muutamia läheltä-piti -tilanteita sattuu Alexin ollessa Lontoossa ja hän sekä hänen ystävänsä pyrkivät saamaan asiat päätökseen vielä nopeammin. Yllättävä apu löytyykin ja asiat lähtevät rullaamaan eteenpäin.
     Kirjassa oli paljon hyvää, mutta myös sellaisia kohtia jotka olisin halunnut muuttaa erilaisiksi. Kun tulin siihen kohtaan, missä paljastuksia alkaa ropista (tai niin luulin), petyin pahasti. Ensin yhden luvun lopussa luodaan kunnon tunnelma ja jännitys kohoaa. Sitten seuraavan luvun alussa kaikki on hyvin, totuus on otettu vastaan kuin päivittäinen aamulehti, ilman ongelmia ja kysymyksiä. Siis miten? Melkein sama kävi ensimmäisessä osassa ja sen takia kirjan loppu tuntui oudolta enkä tykännyt siitä yhtään. Nyt tämä tapahtui reilusti ennen loppua. Odotukset loppua kohti eivät kauheasti kasvaneet. Onneksi kuitenkin loppu oli samaa tasaista laatua kuin muukin kirja, joten lukeminen sujui vaivatta.

     "'Ai niin. Jos ja kuin jokin tuntuu aidosti ja jatkuvasti tai usein pahalta, silloin ei vain voi, vaan pitää lähteä, kävellä pois tai lopettaa, aloittaa alusta ja valita toisin. Maailma on maailmoja täynnä. Pitää rakastaa itseään niin paljon, että etsii itselleen parhaiten sopivan maailman, sellaisen, jossa voi mahdollisimman hyvin, jossa ei mene liian rikki. Sitten on hetkiä, jolloin olo on niin kestämättömän kamala, ettei näe ulospääsyä ja tekee mieli luovuttaa. Silloin pitää luvata odottaa vähintään seuraavaan aamuun ja antaa huomiselle tilaisuus. Sen on huomisen itselleen velkaa. Aamun valossa vuoren korkuinen murhe paljastuu paljon pienemmäksi, sellaiseksi, jonka yli vie sittenkin kuljettava polku.'"

     Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei aivan täyttänyt kaikkia odotuksiani. Olisin halunnut lisää vastauksia. Olisin halunnut, että totuutta ei otettaisiin vastaan aivan niin helposti kuin se nyt otettiin. Olisin halunnut tältä kirjalta enemmän, kuin se nyt antoi. Ja täytyy myöntää, että tämän kirjan loppumisen jälkeen minulle ei tullut sellaista oloa, että haluaisin päästä lukemaan vielä lisää.

Nimi: Varjelija
Kirjailija: Elena Mady
Genre: nuoret, fantasia
Sarja: The Body Jumper #3
Sivumäärä: 275
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018

Kirjailijan muut teokset: Vaihdokas, Varjo
Arvosana: *** ½

Lukuhaasteet: Helmet19 (22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja)

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

     Tuhat loistavaa aurinkoa on tarina kahdesta naisesta, jotka kumpikin naitetaan samalle miehelle. Tämä on tarina heidän lapsuudestaan, heidän välisestä vihasta ja siitä kehittyvästä rakkaudesta. Tämä kirja on tarina sodasta, naisten vähäisestä arvosta ja perheväkivallasta sekä sorrosta. Tämä on raastava tarina, joka ei todellakaan ole kevyttä välilukemista.
     Kirja on jaettu neljään osaan, jotka ovat selkeästi omia osioitaan ja jotka täydentävät toinen toistaan. Aluksi päästään näkemään Mariamin, 15-vuotiaan tytön matkaa lapsuudesta siihen, kun elämä lähtee laskemaan mäkeä ja hän päätyy itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmat Rashidin vaimoksi. Toisessa osassa pääsee tutustumaan Lailaan ja hänen perheeseensä. Rashidin kotikadun toisella puolen asuvaan onnelliseen talouteen, jossa on toki omat varjonsa. Kun elämä lähtee taas liukumaan alamäkeen, Lailan haaveet kariutuu ja hän päätyy myös naimisiin, Rashidin kanssa. Kolmas osa kertoo ajasta, kun nämä kaksi naista ovat saman miehen vaimoja. Ajasta, jolloin Afganistanissa riehuu sota ja talibanit kylvävät surua. Tämä osa oli raastavaa luettavaa, mutta lopulta pääsin viimeiseen osaan. Osaan, jossa saavutetaan onni, kovalla hinnalla tosin. Tämä osa oli vielä raastavampaa luettavaa ja sen aikana vuodatin jopa muutaman kyyneleen.
     Kirjan tarina on siis raastava (jos se ei vielä tullut selväksi). Tämän raastavuuden myötä pieni sisäinen feministini hakkasi päätään seinään ja olisi halunnut tehdä jotain näiden naisten hyväksi. Tarinan raastavuutta lisäsi Hosseinin kerronta, joka oli joissain kohdin hidasta, mutta riittävän kuvailevaa ja tunteista kertovaa. Se iski syvälle sydämeen. Tämä oli uskomaton tarina kahdesta naisesta ja heidän selviytymisestään läpi epäreilun elämän.

Nimi: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns)
Kirjailija: Khaled Hosseini
Suomentanut: Jaakko Hämeen-Anttila
Genre: historiallinen
Sivumäärä: 395
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2007 (suom. 2008)

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (10. Rodullinen kirjailija)

Salla Simukka: Punainen kuin veri

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään."
Pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuuluu, mutta seteleiden löytäminen kiskaisee keskelle kansainvälistä huumebisnesvyyhtiä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin. Tapahtumien taustalla talvi on kylmempi kuin vuosiin, ja pakkanen kurittaa Tampereen katuja.

     Luin tämän kirjan aikaisemmin silloin, kun kirja oli juuri julkaistu. Pidin tästä jo silloin. En kuitenkaan silloin saanut luettua jostain syystä koko trilogiaa, joten päätin nyt aloittaa aivan alusta ja jatkaa viimeiseen osaan asti. Tällä toisella lukukerralla tämä kirja oli yhtä hyvä kuin viimeksi. Varsinkin kun en muistanut oikeastaan mitään tästä, joten juoni oli yhtä yllätyksellinen kuin ensimmäisellä kerralla.
     Punainen kuin veri kertoo Lumikista joka löytää siis koulun pimiöstä seteleitä. Hän päättää ensin olla puuttumatta asiaan, mutta uteliaisuus vie voiton ja hän menee uudelleen pimiöön. Sillä kertaa setelit ovat kuitenkin poiss ja Lumikin mielenkiinto kasvaa entisestään. Pian hän saa selville, kuka setelit oli vienyt kuivumaan ja miksi ne oli täytynyt kuivattaa. Lumikki yrittää useaan otteeseen irrottautua jutusta, mutta uteliaisuus ja vaarallisiin tilanteisiin joutuminen vievät mukanaan ja Lumikki on hommassa mukana loppuun asti. Matkan varrella saadaan tietää myös lisää huumebisneksestä seteleiden takana ja erään poliisin osuudesta tapahtumiin.
     Kirjan juoni pitää otteessaan alusta loppuun ja hahmot on luotu hyvin. Pääroolissa olevista hahmoista oikein huokuu heidän nuoruus ja epävarmuus. Paitsi Lumikista, kuka tuntuu ikäistään paljon vanhemmalta. Hänen menneisyydestään pääsee lukemaan pieniä pätkiä, mitkä selittävät tätä aikuismaisuutta. Kuitenkaan menneisyydestä ei saa kunnollista kokonaisuutta, vaan siitä haluaa päästää lukemaan lisää seuraavissa osissa.
     Juonessa on myös se hyvä puoli, että se on tiivis. Ei mitään ylimääräistä. Ei mitään liikaa. Ei turhaa jaarittelua, vaan suoraan asiaan. Kirjassa kuitenkin käsitellään tapahtumia monen hahmon näkökulmasta, mikä luo pientä vaikeutta pysyä mukana (varsinkin kun kuuntelin kirjan, en aina ollut heti selvillä siitä, että missä mennään). Homma kuitenkin etenee omalla painollaan ja yllättäviäkin hetkiä tulee vastaan. Lopetus on, kuten pitääkin, sellainen, että haluaa päästä lukemaan jatkoa tarinalle.

Nimi: Punainen kuin veri
Kirjailija: Salla Simukka

Äänikirjan lukija: Anna Saksman
Genre: nuoret, mysteeri, trilleri
Sarja: Lumikki Andersson #1
Sivumäärä: 265
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2013

Kirjailijan muut teokset: Kun enkelit katsovat muualle, Minuuttivalssi, Toisaalla
Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (9. Alle 18-vuotiaan suosittelema), PopSugar19 (30. Kirjassa on amatöörietsivä)

Katriina Huttunen: Surun istukka

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtenä peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei ole enää koskaan kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikesta on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.

     Surun istukka on Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisteos, mikä luo minulle (taas) sen fiiliksen, että en halua antaa kirjalle mitään erillistä arvosanaa tai muutenkaan arvostella itse tarinaa. Minun on kuitenkin sanottava muutama sana tästä teoksesta, enkä sillä halua mitenkään loukata ketään tai vähentää kirjan tärkeää sanomaa ja sen arvoa.

     "Saanko elää, saanko kuolla. Kaikki se mitä en muista. Kaikki se mitä muistan. En halua unohtaa mitään. En halua mitään.
     Surun istukka yhdistää kuolleen lapsen ja äidin. Elän, siis suren. Suren, siis elän. Sitten kun olen kuollut, en voi enää surra. Siksi minun on surtava nyt. Tämä on elämäni viimeinen tilaisuus."

     Tämän teoksen lukeminen oli raskasta. Aihe jo yksinään ei ole mikään positiivinen, mutta lisäksi kirjan kerronta teki tästä raskasta. Samoja asioita toistettiin useaan otteeseen ja mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Asioihin palattiin ja sitten taas hypättiin elämässä pari kuukautta eteenpäin. Itse koin tämän takia, että tarinassa oli vaikea pysyä mukana. Vähän väliä oltiin taas pakkaamassa tyttären kodin tavaroita ja seuraavalla sivulla tyttären kuolemasta oli vuosi. Lisäksi kirjassa toistettiin useaan otteeseen samoja asioita: tyttären itsemurha, lääkkeet ja valitukset lääkefirmoille, syyllisyys, hautausmaalla käyminen joka päivä. Toki nämä on asioita, jotka väistämättä tälläisessa kirjassa esiintyy, mutta itselleni toistoa oli liikaa.
     Kirjassa mainittiin vain pariin otteeseen naisen toinen lapsi, poika. Mitä hänelle tapahtui? Miksi nainen ei pitänyt toiseen lapseensa yhteyttä? Toisen lapsen unohtaminen kokonaan tuntui hieman oudolta ja ehkä vähän tylyltä. Toki kaikki kokee surunsa eritavoin ja käsittelytapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. Mutta silti. Jäin kaipaamaan lisää kerrontaa hänestä.

     "Haluaisinko sanoa jotain muille äideille. Mitä haluaisin sanoa. Rakastakaa lapsianne. Ymmärtäkää heitä. Antakaa heille anteeksi. Älkää syyllistäkö heitä. Kunnoittakaa heitä. Olkaa kärsivällisiä. He ovat tärkeintä mitä teillä on.
     Kukaan meistä ei ole valinnut äitiään. Äiditkään eivät ole valinneet lapsiaan, mutta äideillä on aina valta tuhota lastensa elämä."

     Odotin kirjan loppuun asti, että surutyössä päästäisiin eteenpäin, mutta turhaan. Samoja asioita jauhettiin alusta loppuun, eikä mitään edistystä tuntunut tapahtuvan. Se teki tästä kirjasta hieman masentavan lukea. Siis vielä lisää. Oli tämä kuitenkin hyvin ajatuksia herättävä teos ja suosittelen koko sydämestäni sen lukemista jos aiheesta lukeminen yhtään kiinnostaa.

     "Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä juuri kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta. Olen kiinnostunut masennuksesta mutta vain tästä yhdestä masennuksesta. En itse ehkä tiedä mitä masennus on tai miltä se tuntuu, sotken sen väsymykseen ja nälkään ja sydänsuruihin ja pettymyksiin ja yleiseen kyllästymiseen ja siihen että olen tympääntynyt elämääni ja itseeni. Varsinkin öisin. Varsinkin itseeni."

Nimi: Surun istukka
Kirjailija: Katriina Huttunen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 319
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ei arvosanaa

Lukuhaasteet: Helmet19 (40. Kirja käsittelee mielenterveysongelmia)

Jo Nesbo: Verta lumella, osa 1

Toisenlainen joulu 1977.
Oslolainen Olav on Daniel Hoffmannin asiainhoitaja. Hoffmannin pääasialliset elinkeinot ovat huumekauppa ja prostituutio.
Olav ei käsittele huumeita eikä sekaannut parittamiseen. Hän on sellaiseen aivan liian heikko ja herkkäluontoinen. Hänen asiansa on hoitaa kappaleita.
Tämän keikan pitäisi näyttää asuntomurrolta. Kappale pitäisi hoitaa Hoffmannin kotona. Liikutaan vaarallisilla vesillä. Yksityisalueella.
Lähestytään hetkeä, jolloin keikan kohteena oleva ihminen alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden. Hänen asiansa hoidetaan, hänestä tulee Olavin kappale.
Tänä jouluna lumi on punaista.

     Tämä kirja oli lyhyt ja ytimekäs. Sivuja ei ollut montaa ja lisäksi teksti oli sen kokoista, että sivulle ei paljoa tekstiä mahtunut. Tämä lyhyys toi esille yhden ongelman, hahmot jäivät valjuiksi ja kuvailua ei ollut. Asiat vain painoivat menoaan eteenpäin ja välillä näin lukijana joutui miettimään, että missä asti sitä oikeastaan jo mennään. Lisäksi kirjassa oli muutama kohta, josta ei aivan ottanut selvää, että tapahtuivatko ne oikeasti vai eivät. Ja taas hämmennys oli suuri.
     Lyhykäisyydessään tämä kirja kertoo rakkaudesta, rahaan. Tämä kertoo Olavista, joka saa hoidettavakseen "pomonsa" vaimon. Vaimosta pitäisi tulla uusi kappale. Asiat eivät kuitenkaan mene ihan niin kuin on suunniteltu, sillä Olav saa tietää Hoffmanin vaimosta erään asian. Hän päätyy ratkaisuun, joka tulee maksamaan hänen hengen, ellei hän tee asialle jotain, pian. Kun Olav yrittää saada pois päiviltä sen henkilön, joka hänen henkeään uhkaa, hänet petetään ja homma menee vielä vähän enemmän mönkään. Kirjan lopetus saa lukijan miettimään kaksi kertaa, että mitä hittoa tässä nyt oikein tapahtui. Mikä on totta? Mitä seuraavaksi?
     Olav on kirjan hahmoista ainoa, kenestä saa jonkinlaisen otteen. Alussa hänestä kerrotaan hieman, lopussa kuvaillaan hänen ulkonäköään. Ei siis mikään ihmeellinen kuvaus hänenkään kohdalla. Mutta jotain kuitenkin. Muista hahmoista ei saa oikeastaan mitään irti, joitain pieniä paloja ehkä ulkonäöstä. Lisäksi päästään hieman tutustumaan Mariaan, kuuroon naiseen, johon Olav on ihastunut ja kuka on ihastunut Olaviin. Hänestäkään ei kerrota paljoa, mutta vähän.

     "Eli tiivistettynä asia menee näin: En osaa ajaa hiljaa, olen pehmeä kuin voi, rakastun aivan liian helposti, menetän malttini kun suutun ja olen huono matematiikassa. Olen lukenut yhtä ja toista mutta tiedän hyvin vähän, enkä ainakaan mitään sellaista mille olisi käyttöä. Ja kirjoitan hitaammin kuin tippukivi kasvaa."

     Se minun on kuitenkin tästä kirjasta sanottava, että tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Tämä oli erilainen kirja kuin odotin. Tämä oli erilainen kirja kuin vastaavat. Tämä oli kirja, joka jatkoi sitä käsitystäni Nesbosta, minkä sain hänen toista kirjaansa, Isänsä poika, lukiessani. Mielipiteeni hänestä kirjailijana vain parani. Tykkäsin siis tästä kirjasta, vaikka siinä oli paljon puutteita. Toki jos tarkoitus on kirjoittaa lyhyt kirja, ei siihen saa kaikkea mahdollista mahdutettua. Annan siis sen takia hieman anteeksi. Muuten, suosittelen kyllä tätä jos nopealukuinen jännitys yhtään kiinnostaa.

Nimi: Verta lumella (Blood on Snow)
Kirjailija: Jo Nesbo
Suomentanut: Outi Menna
Genre: mysteeri, trilleri
Sarja: Verta lumella #1
Sivumäärä: 195
Kustantaja: Johnny Kniga
Julkaisuvuosi: 2015

Kirjailijan muut teokset: Isänsä poika
Arvosana: ***1/2

Lukuhaasteet: Helmet19 (48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä)

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Christian ja Leonora näyttävät parilta, jolla on kaikkea: hyvä avioliitto, suuri kaunis koti ja aikuistuva poika, joka on juuri parantunut vaikeasta sairaudesta.
Kiiltokuva repeää, kun Leonoralle selviää, että Christianilla on suhde nuoren kollegansa Zenian kanssa.
Voisiko mies todella hylätä vaimon, joka on uhrannut uransa ja elämänsä hoitaakseen sairasta poikaansa ja huolehtiakseen perheestä? Leonora päättää estää Christiania lähtemästä. Ja hänellä on siihen keinot.
Christian saa huomata, ettei hänellä ole ulospääsyä avioliitostaan - ainakaan niin kauan kun Leonora on elossa.
Christian ryhtyy toteuttamaan epätoivoista suunnitelmaa, jonka seurauksia hän ei pahimmissa painajaisissaankaan olisi osannut kuvitella. Onko hän koskaan todella tuntenut vaimoaan?

     Uskottu nainen on kerrottu selvittämätöntä rikosta tutkineen konstaapelin/poliisin näkökulmasta, kun hän kertoo tarinaa monta vuotta myöhemmin tyttärelleen hänen hääpäivänään (jos oikein ymmärsin). Keskustelu käydään kahvilassa, mikä mielestäni on hyvin outo paikka käsitellä vanhoja rikoksia. Rikoksen lisäksi kirjassa on muistoja poliisin omasta elämästä, kun hänen vaimo oli vielä elossa ja elämä hymyili. Tyttären rooli kuuntelijana on kyseenalaistaa tarinan eri kohtia, sillä kuten todettu, rikoksen tekijöitä ei koskaan saatu kiinni ja osa tarinasta on pelkkää arvailua. Lisäksi tyttären on tarkoitus oppia tarinasta jotain, kuten hänen isänsä monesti mainitsee, tarinalla on opetus. Näin lukijana en ole aivan varma, että mikä tarinan opetus olevinaan oli. Sekö, ettei omaan kumppaniin saa luottaa? Hämmentävä opetus ja hämmentävää antaa se sellaisena päivänä.
     Toinen asia mikä tässä kirjassa minua hämmentää, on kirjan nimi. Niin kuka oli tuo uskottu nainen? Ehkä olen vain tyhmä, mutta en vain tajua sitä. Ehkä suomennettua nimeä ei saisi miettiä liikaa, varsinkin kun alkuperäinen nimi (huonolla tanskallani), on suurin piirtein "Rakkaus aikuisille" (myönnetään, googlen kääntäjä oli käytössä). Paljon ymmärrettävämpi nimi tälle kirjalle.

     "Tekstiviestin ääni repii hänet pois mietteistään. Uusi puhelin tuntuu painavammalta, se on Peterin vanha, pelkkä väliaikainen ratkaisu. Zenia kirjoittaa, että hän odottaa iltaa kovasti. Ja Christianin näkemistä. Lisäksi viestissä on hymiö ja sydän, ikään kuin he olisivat rakastuneita teinejä. Alussa hänen oli vaikea tottua niihin, hänestä hymiöt ja sydämet olivat liikaa. Mutta nykyään ne eivät häiritse häntä. Rakastumisella on sellainen vaikutus: se antaa luvan olla jotain liikaa, liian iloinen, liian surullinen."

     Kuten edellä mainitsin, päätarinan keskellä oli pätkiä poliisin omasta elämästä sekä tarinan päähenkilöiden aikaisemmasta elämästä. Itse en nähnyt kaikille näille pätkille minkäänlaista järkevää tarkoitusta, kuin olla vain täytteenä. Jotkut pätkät liittyivät myöhempään tarinaan, mutta varsinkin poliisin elämästä kertovat pätkät tuntuivat vain turhilta. Jos tämä kirja olisi osa sarjaa, niin silloin voisin ymmärtää ne. Nyt kuitenkaan niille ei ole mitään jatkoa, eivätkä ne tuoneet tarinaan mitään uutta ja ihmeellistä. Lähinnä poliisista tuli katkeramman oloinen pitkin tarinaa, kun hänen onnensa on viety ja hänen tytär on astumassa uuteen vaiheeseen elämässään.

     "- Sanon vain, että rakkaus on mainettaan vaarallisempaa. Ihmiset rakastuvat ja tulevat jätetyiksi. Kun kävelet alttarille, mitä tahansa voi tapahtua.
     - Isä. Katso minua.
     Holger tottelee. Katsoo tytärtään, tämä on kaunis, kaunis ja kiukkuinen ja rakastava ja kiihkeä.
     - Rakastan sinua. Et menetä tytärtäsi, vaan saat pojan. Pojan, jota et koskaan saanut. Mark rakastaa sinua. Ja sinä rakastat häntä. Eikö niin?"

     Kirjan juoni eteni muuten ihan hyvin, välillä ei tapahtunut oikein mitään, mutta muuten ei valittamista. Ennalta-arvattavia kohtia oli useita, mutta kyllä siellä tuli pari yllätystäkin (vaikka nekin omalla tavallaan oli odotettavissa tavalla tai toisella). Kaiken kaikkiaan tämä oli kirja, jonka lukeaa kerran, mutta jota ei jää sen enempää muistelemaan ja kaipaamaan.

Nimi: Uskottu nainen (Kærlighed for voksne)
Kirjailija: Anna Ekberg
Suomentanut: Katarina Luoma
Genre: trilleri, mysteeri
Sivumäärä: 416
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2016 (suom. 2019)

Arvosana: **½

J.R.R. Tolkien: The Hobbit

Bilbo Baggins is a hobbit who enjoys a comfortable, unambitious life, rarely traveling any farther than his pantry or cellar. But his contentment is disturbed when the wizard Gandalf and a company of dwarves arrive on his doorstep one day to whisk him away on an adventure. They have launched a plot to raid the treasure hoard guarded by Smaug the Magnificent, a large and very dangerous dragon. Bilbo reluctantly joins their quest, unaware that on his journey to the Lonely Mountain he will encounter both magic ring and a frightening creature known as Gollum.

     Aloitin tämän kirjan lukemisen pienellä jännityksellä, sillä olen joskus yrittänyt (pariinkin otteeseen), lukea Taru sormusten herrasta -trilogian ensimmäistä osaa, huonolla menestyksellä. Jotenkin ajattelin, että tämä kirja tulee varmaan olemaan samanlainen, tylsää kuvailua pitkän ajan ja ehkä jossain vaiheessa tapahtuu jotain ihmeellistä. Toinen syy jännitykseeni oli se, että omasta kirjahyllystäni tämä löytyy vain englannin kielisenä painoksena, joten luetunymmärtämisessä voisi tulla vaikeutta. Ja niinhän siinä osittain tulikin, sillä kirjan teksti oli joiltain osin hyvin vanhaa ja useammassakin kohtaa tuli vastaan hieman outoja sanoja. Vaikeuksien jälkeen kuitenkin voittoon ja voin sanoa, että tämä oli paljon parempi kirja kuin alkuun osasin odottaa.
     Hobitti kertoo siis Bilbo Reppulin matkasta kohti kääpiöiden ennen muinoin omistamaa vuorta, jossa nyt asusta lohikäärme Smaug. Matkan varrelle riittää menoa ja melskettä, eikä läheltä-piti -tilanteilta vältytä. Matkalla Bilbo putoaa Klonkun "pesään" ja löytää sormuksen. Sormuksen avulla hän saa parannettua mainettaan kääpiöiden silmissä, ketkä eivät aluksi usko Bilbosta olevan oikein mihinkään. Sormuksen avulla hän pääsee myös pois monesta kiipelistä ja saa joukon matkan jatkumaan.
     Kirjan juoni eteni hyvää vauhtia eteenpäin heti alusta alkaen, eikä turhaa kuvailua ollut. Näin kun luin englanniksi, tuo kuvailun vähäisyys oli vain plussaa. Jos olisin lukenut suomeksi, olisin ehkä kaivannut sitä hieman lisää. Kaikki tarpeellinen kuitenkin kuvailtiin hyvin, varsinkin hahmot. Täytyy kuitenkin myöntää, että Bilbon seuralaiset menivät jotkut sekaisin, mutta onneksi muistin elokuvista jonkun verran, että kuka on kuka.
     Juoni siis eteni hyvää vauhtia ja jos ottaa huomioon, että tästä kirjasta on tehty peräti kolmiosainen elokuvasarja, ei kirjaan mahdu kauheasti mitään ylimääräistä. Sillä jos olet nähnyt nuo elokuvat niin tiedät, että niissäkin tapahtuu jos vaikka ja mitä. Elokuviin verrattuna kirjassa tapahtumat menivät aikalailla samalla tavalla. Toki muutoksia oli paljon (ja elokuvissa on paljon sellaista mitä kirjassa ei ole), mutta pääpiirteet olivat hyvinkin lähellä toisiaan. Silti erilaisuuksia oli sen verran, että kirjaa oli mukava lukea ja sitä ei tullut koko aikaa verrattua elokuviin (tosin siitä, kun viimeksi näin elokuvat on jo toki aika kauan).
     Kaikkien hyvin piirteiden lisäksi kirjassa oli ainakin yksi asia, joka itseäni hieman ärsytti ja otti aina silmään. Kirjassa oli meinaan hyvin paljon kohtia joiden pointti oli suurin piirtein "tästä lisää myöhemmin" tai "tästä jo kerroin". Mielestäni tällaiset lisäykset ovat turhia ja tässä kirjassa niitä oli usein. Toki ne eivät kauheasti tarinaa hidastaneet, ne tuntuivat vain ylimääräisiltä.
     Kaiken kaikkiaan tämä oli teos, jonka ihan mielelläni voisin lukea vielä joskus uudelleen. Ehkä seuraavaksi suomeksi, jos vaikka ymmärtäisi vielä paremmin, että mistä on milloinkin kysymys.

Nimi: The Hobbit or There and Back Again
Kirjailija: J.R.R. Tolkien
Genre: fantasia, seikkailu, nuoret, klassikko, lapset
Sivumäärä: 276
Kustantaja: Houghton Mifflin (suom. WSOY)
Julkaisuvuosi: 1937 (suom. 1985)

Arvosana:***½

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry kohtaa ankeuttajat ennne kuin lukuvuosi Tylypahkassa ehtii alkaa, koulun uusi opettaja Dolores Pimento ottaa hänet silmätikukseen ja arpea särkee polttavasti. Lisäksi Harry näkee merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Harryn ongelmat johtuvat Voldemortin kasvavista voimista ja taistelu häntä vastaan vaatii järeämpiä keinoja. Dumbledore kokoaan avuksi Feeniksin kiltaa, mutta se ei miellytä Taikaministeriötä. Onko Harryn käytävä yksin taisteluun pahaa vastaan?
     Kuva syvenee, tunnelma tihenee. Lukuvuoden aikana tapahtuu ja paljastuu asioita, jotka mullistavat Harryn elämän.

     Harry Pottereiden uudelleen lukemiseni alkaa pikkuhiljaa saavuttamaan sen vaiheen, kun oikeasti alkaa tapahtua. Feeniksin killassa on niin paljon asioita, että kirjan paksuus ei tunnu edes häiritsevän kun tarina vain vie menneessään ja pitää otteessaan. Nyt kirjan lukemisen jälkeen voisin aloittaa sen uudelleen alusta, sillä vaikka olen lukenut kirjan joskus aikoja sitten useaan otteeseen, tuntuu kuin jotain uutta tulisi aina huomattua.
     Feeniksin kilta on täynnä nuoruuden kasvua, henkistä ja fyysistä. On huutoa, raivoa, itkua, naurua. Kaikkea sekaisin. Aina ei edes tiedä, että mitä pitäisi tuntea. Rowling onkin saanut hyvin kuvailtua tuota vaihetta nuoren elämässä, varsinkin Harryn näkökulma tulee hyvin esiin. Kun kaikki ei mene nappiin ja ongelmia vain kasaantuu, menee paremmillakin ihmisillä hermo.
     Kuten muissakin osissa, suuri osa kirjasta painottuu siihen aikaan jonka Harry ystävineen viettää koulussa. Tässä osassa kuitenkin paremmin tuodaan esille sitä, mitä siellä koulussa tehdään ja mitä siellä oikeasti tapahtuu. Toki hyvin suuri osa kouluvuodesta vain ohitetaan, mutta paljon myös kerrotaan sellaista mitä ei ennen ole kerrottu. Oppitunteja kuvaillaan enemmän. Elämää tuntien ulkopuolella kuvaillaan enemmän. Lisäksi päästään tutustumaan uusiin hahmoihin ja joihinkin vanhoihin hahmoihin vielä paremmin. Kokonaisuutena tämä osa on ehkä paras tähän astisista Pottereista.

Nimi: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix)
Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia, nuoret
Sarja: Harry Potter #5
Sivumäärä: 1050
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2003 (suom. 2004)

Kirjailijan muut teokset: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari
Arvosana: *****

Jan Guillou: Pohjoinen valtakunta

Arn ja Cecilia ovat sovittaneet lihallisen syntinsä, kumpikin tahollaan. Arn matkaa saattueensa kanssa takaisin Pohjolaan ja tapaa Ceciliansa yllättävällä tavalla. Suuri on se uhka, että Cecilia päätyy abbedissaksi eikä Arnin puolisoksi, mutta naisellisella neuvokkuudella kaikki selviää. Aikana jolloin rakkausavioliitot ovat yläluokassa äärimmäisen harvinaisia, on tämä Meidän Rouvamme siunausta nauttiva rakkaus suistaa valtakunnan sotaan.
     Tärkeintä on, että Arn ja Cecilia saavat toisensa yli kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen ja asuttavat Forsvikin.

     Pohjoinen valtakunta on kolmiosaisen kirjasarjan päätösosa (lisäksi on kirjoitettu vielä neljäs kirja, joka on itsenäinen osa). Tarina jatkuu siitä mihin toisessa osassa, Temppeliherrassa, päästiin ja kuljettaa lukijaa Ruotsin historiaa eteenpäin. Tässä osassa, kuten muissakin osissa, on sotaa ja taistelua, mutta ei niin paljoa ja nämä tapahtumat painottuvat hyvin suurelta osin loppuun. Muuten kirja on kevyttä kerrontaa kaupunkien rakentamisesta ja sotajoukkojen kehittämisestä. Toki valtataistelua käydään koko kirjan ajan, vaikka miekat viuhuvatkin vasta lopussa.
     Tässä osassa päästään muihin osiin verrattuna näkemään parhaiten normaalia arkea ja ihmisten oloa. Päästään näkemään häitä, useampiakin, ja päästään kokemaan uuden lapsen tuomat ilot. Aina välillä vihjaillaan sotaan ja tuleviin taisteluihin, mutta jo toisessa lauseessa mainitaan, että sota ei ole kovin lähellä. Lukija saa siis hieman jännittää, että koska taistelu lähtee riehumaan ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

     "Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun Arn Magnusson astui esiin kilpailijoista viimeisenä kolme kirvestä kädessä. Mutta pettymys oli pian sitäkin suurempi, ja paljon mutistiin hänen kerrassaan surkeista heitoistaan, sillä kaksi kirvestä osui kyllä maaliin mutta kumpikaan ei tarttunut terästään kiinni ja kolmas pysyi hetken maaliympyrän ulkopuolella, mutta putosi sitten maahan. Se ei tosiaankaan ollut odotetunlainen esitys mieheltä, josta kerrottiin taruja."

     Tarinan hahmot olivat kaikki edellisistä osista tuttuja, ainakin jollain tasolla. Kohteliaat puheet tuntuivat välillä hieman kylmiltä ja tönköiltä, mutta kun miettii mihin aikaan tämä tarina sijoittuu, voi sen antaa anteeksi. Itse aloin tykkäämään yhä enemmän Arnista, joka ei ole vakuuttanut minua aikaisemmin. Nyt hänestäkin kuitenkin löytyi kunnolla se inhimillinen ja ihana puoli, mikä sulatti sydämeni. Myös Cecilia kasvoi hahmona tässä kunnolla mittaansa, vaikka muuten hahmojen sielunmaailmaan ei kauhean hyvin missään vaiheessa tätä sarjaa olla päästy.
     Ensimmäisen osan kohdalla ajattelin, että tämän sarjan lukeminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Nämä kaksi jälkimmäistä osaa ovat kuitenkin vaihtaneet ajatusteni suunnan ja voinkin ilman tunnon tuskia suositella tätä sarjaa myös muille. Varsinkin tätä viimeistä osaa, jos sota ja taistelu ei ole se mitä kirjoilta hakee.

Nimi: Pohjoinen valtakunta (Riket vid vägens slut)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #3
Sivumäärä: 511
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2000 (suom. 2002)

Kirjailijan muut teokset: Tie Jerusalemiin, Temppeliherra
Arvosana: ****

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista

Elämän ja kuoleman kysymykset. Jatkuva ihmisruumiin eritteiden tsunami. Surkeammat tienestit kuin sairaalan pysäköintimittarilla. 97 tunnin työviikko ja hei hei ystävät ja vapaa-aika. Sellaista on nuoren lääkärin elämä.
Nämä salaiset päiväkirjamerkinnät on raapustettu keskellä sairaalan hektistä arkea. Ne tuovat iholle todellisuuden lääkärisarjojen takana - sensuroimatta yhtäkään ällöttävää yksityiskohtaa tai potilaiden älynväläystä.
Päiväkirja paljastaa kaiken mitä olet halunnut tietää sairaalaelämästä - ja enemmän kuin muutaman asian, jotka olisit voinut jättää väliinkin. Ja kyllä, sen lukeminen voi vähän kirpaista.

     Nykyään koomikkona toimiva Adam Kay on julkaissut humoristisen, järisyttävän, järkyttävän ja salaisuuksia avaavan päiväkirjansa kaiken kansan luettavaksi. Nykyään hän ei enää toimi lääkärinä, mikä on varsin ymmärrettävää kirjan lukemisen jälkeen. Kaikkea ei vain voi unohtaa ja jotkut asiat jättävät liian ison jäljen meidän muistiin, että sen voisi vain ohittaa.
     Tämä kirja kuvailee siis lääkäriksi opiskelua, valmistumista, valmistautumista. Tämä kirja käsittelee niitä vuosia, kun lääkärikokelas viettää sairaalassa nousten askel askeleelta kohti huippua. Ja Adamin kohdalla hän tekee sen synnytysten ja gynekologian avulla.  "Työvuorolista oli heitellyt minua ympäri sairaalaa sattumanvaraisen oloisesti - raskaudenseurannasta gynekologiseen kirurgiaan, hedelmättömyyshoitoihin, synnytysosastolle, kohduntähystykseen ja ultraäänikuvaukseen - kaikk ihmiset vaikuttivat vierailta. .- -" Tämä teema voi joitain järkyttää ja jo sen takia kirjan lukeminen voi tuntua huonolta idealta. Itseäni tämä asia vain innosti lisää, sillä aihe _hyvin_ lähellä opiskelemaani alaa. Luin siis mielenkiinnolla Adamin kertomusta. Ja lopussa järkytyin. Nyt mietin uravalintaani.
     Kirja on hyvin avoin. Ja välillä todella toivoin, että toivottavasti kirjassa olevilta henkilöiltä oli kysytty lupa tekstin julkaisemiseen. Vaikka eihän siellä nyt mitään niin paljastavaa ollut, että tarinasta ketään tunnistaisi (ainakaan jos ei ole ollut itse paikalla). Kirja sai myös miettimään niitä eroavaisuuksia mitä eri maiden välillä koulutuksissa on.

     "Kaikista ahdistavinta on huomata, että en ole vastannut hänen puheuunsa - jos soitan takaisin liian myöhään ja hän on päästänyt itsensä päiviltä, onko se minun vikani, olenko minä silloin se, joka potkaisee tuolin hänen jalkojensa alta? Tuskinpa, mutta siltä minusta lääkärinä tuntuu, ja siksi kai olen tässä tilanteessa ylipäätään. - -"

     Sairalaaelämän lisäksi kirjassa päästään hieman näkemään vaikeuksia sairaalan ulkopuolisessa elämässä. Pieniä paloja sieltä täältä, ei paljoa kerralla. Mutta kuitenkin sen verran, että lukija tietää, että elämää sairaalan ulkopuolella ei ole. Ja seurustelusuhteessa se ei ole toimiva yhdistelmä. Toisin sanoen, kirja paljastaa sen karun totuuden mitä elämä oikeasti on (enkä tarkoita nyt vain lääkäriksi opiskelevien elämää). Väliin onneksi mahtui myös huumoria, joka sai jatkamaan lukemista vaikeidenkin hetkien jälkeen.

Nimi: Kohta voi vähän kirpaista - Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat (This is going to hurt: Secret diaries of junior doctor)
Kirjailija: Adam Kay
Suomentanut: Ari Jaatinen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 269
Kustantaja: Art House
Julkaisuvuosi: 2017 (suom. 2019)

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella)

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Romaani kotoa lähdön pakosta ja loputtomasta kaipauksesta.
Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja arvostettuun asianajotoimistoon on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää.
Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle. Reitin varrelle on jäänyt yksi lapsista, kotimaahan aviomies. Martta puolestaan on asunut koko ikänsä samoilla sijoilla, mutta ihmiset hänen ympäriltään ovat kaikonneet yksitellen. Esikoislapsi pappilan portaille, mies ensin sotaan, sitten ryyppyreissuilleen, poika Ruotsiin, tytär onnettomaan avioliittoon. Nyt jäljellä on enää lapsenlapsenlapsi Luca, poika joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmasta.

     Joskus kirjan ymmärtää (ennemmin tai myöhemmin) ja joskus ei. Nyt oli se kerta, kun en ymmärtänyt. En hahmoja. En kaikkia osia. En kirjan ideaa. Takakannessa kuvaillaan monta tarinaa ja ongelmaa, mikä hieman hirvittää jo ennen kuin kirjan edes avaa. Kun sitten alkaa lukea tarinaa, kaikki takakannessa mainitut asiat lyödään samaan kasaan ja tungetaan lukijan nenän eteen. Paikassa ja ajassa hypitään. Asioita kerrotaan eri hahmojen näkökulmasta. Kokonaisuudesta tulee sekava ja jossain kohtaa sitä miettii, että mikä osuus oli kenenkin tarinaa ja mitkä asiat liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö mitkään. Onko tämä kirja vain sekava kokoelma eri henkilöiden tarinoita joissa on vain muutami yhtymäkohtia? Sellainen olo itselleni jäi, enkä vieläkään ole varma kaikista hahmoista ja miten he olivat sukua kenellekin.

     "Minä näen sen silmissäni. Se on nyt seitsemän vuotta, kahdeksan kuukautta ja kaksi päivää vanha.
     Säärissä on 17 mustelmaa ja hammasrivistössä kolme lovea. Sen paljaiden jalkojen takana pöllyää hiekka, kun se juoksee kotiin kertomaan, kuinka paljon kalaa se on saanut. Se haluaa kalapernoja. Sitä ennen se haluaa opettaa serkulleen miten ahven perataan. Itse se on oppinut sen tuntia aiemmin. Se on seitsemän ja sitä naurattaa koko ajan. Enemmän se hymyilee kuin kukaan muu lapsi. Kasvattiäitiinsä se varmaan luottaa, tietää, ettei äiti sitä satuta eikä hylkää.
     Minä katselen sen elämää kaukaa ja toivon, että pitävät sitä hyvin."

     En palaa takaisin koskaan, luulen, käsittelee monia tärkeitä aiheita ja se saa lukijan miettimään. On alkoholiongelmia, perheväkivaltaa, traumoja, vankilassa olemista, kuolemaa, syöpää, kiusaamista, vihaa... Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle. Monia tabuja. Monia asioita, joista pitäisi kirjoittaa enemmän. Mitä pitäisi tuoda enemmän esille. Valitettavasti tähän kirjaan noin pitkä lista on liikaa ja tekee siitä vain epäselvän lukea. Vaikean pysyä perässä.

     "Martta käski Topin odottaa ja jäi kysymään lääkäriltä, paljonko aikaa miehellä oli.
     "Lapsikin tässä tuloillaan vaikkei se vielä näy. Kolmas", Martta sanoi.
     "Kuukausia. Puoli vuotta, jos hyvin käy."
     Martta kääntyi Topin perään, mutta lääkäri huikkasi vielä pysähtymään.
     "On sitä kyllä yksi keino, jota voi vielä kokeilla."
     "No?" kysyi Topi.
     "Viina. Viina se parantaa jos sen joku parantaa."

Nimi: En palaa takaisin koskaan, luulen
Kirjailija: Satu Vasantola
Genre: fiktio
Sivumäärä: 299
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018

Arvosana: **

Lukuhaasteet: Helmet19 (4. Kirjailijan ainoa teos)

Emma Rous: Au pair

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa.
Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetusta lapsesta.
25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva.
Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu. Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.

     Ennen tämän kirjan aloittamista en itseasiassa ollut lukenut takakantta, eikä minulla ollut siis mitään käsitystä kirjan sisällöstä. Olin valinnut tämän kirjan nimen perusteella ja odotin aivan jotain muuta kuin mitä todellisuus toi mukanaan. Olin odottanut jotain rentoa lukemista, jotain kevyttä. Aika nopeasti oletukseni kävi vääräksi ja päätin lukea takakannen. Tekstin lukeminen sai minut innostumaan kirjasta vielä enemmän, joten päätin jatkaa siitä mihin olin päässyt.
     Tarina nappasi mukaansa melko hyvin jo alusta asti. Kerronta tapahtui kahdessa ajassa, nykyisessä ja menneessä - Seraphinen näkökulmasta ja Lauran näkökulmasta. Lauran tarina alkoi aika hitaasti ja siinä oli kerrottu paljon perus arjesta ja suhteiden kehittymisestä. Kirjan loppupuolisko kuitenkin vei mennessään aivan täysin ja pian tajusinkin olevani viimeisellä sivulla.
     Kirja piti otteessaan niin jännityksen kuin viihdyttävyydenkin takia. Välillä kirja sai hymyn huulille ja välillä huomasin jännittäväni hahmojen puolesta. Hyvin asioiden lisäksi kirjassa oli muutamia kohtia, jotka saivat ihmettelemään ja olisin halunnut joistain asioista kerrottavan hieman enemmän. Aukkoja siis oli, mutta lopussa moniin kysymyksiin sai vastauksen. Kahden tarinan kerronnat täydensivät hyvin toisiaan. Ehkä eniten jäin tässä kirjassa kaipaamaan hahmojen parempaa kuvailua, olisin halunnut päästä tutustumaan heihin paremmin yksilöinä. Varsinkin Seraphinen perheenjäsenet jäivät melko valjuiksi.
     Kerronnallisesti asiat etenivät omalla painollaan ja tärkeimpiä tapahtumia oli kuvailtu hyvin. Juoni oli selkeä ja siihen oli saatu mahdutettua pari yllätyksellistäkin kohtaa. Varsinkin lopussa tuli useampikin kohta, jotka osaltaan järkyttivät ja osaltaan saivat näkemään tarinan uudella tavalla.

Nimi: Au Pair (The Au Pair)
Kirjailija: Emma Rous
Suomentanut: Sisko Ylimartimo
Genre: jännitys, mysteeri, trilleri
Sivumäärä: 350
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (49. Julkaistu vuonna 2019), PopSugar19 (26. Julkaistu vuonna 2019)

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Oletko joskus juuttunut puolisosi kanssa kinaan, jossa kumpikin puhuu aivan eri asioista? Oletko saanut kollegalta sähköpostia, joka on vaikuttanut tylyltä? Oletko ollut kokouksessa, jossa et käsitä mistä muut puhuvat, eikä kukaan tunnu ymmärtävän mitä sinä tarkoitat, vaikka selität asiat kristallinkirkkaasti? Oletko ajatellut, että kaikki ympärilläsi ovat idiootteja?
Yleisin syy sosiaalisiin konflikteihin on erilainen tapa viestiä, ja jotta voisi käsittää muita, pitää ensin ymmärtää itseään.
Kirjan luettuasi havahdut takuuvarmasti huomaamaan, että idioottien määrä ympärilläsi on vähentynyt huomattavasti.

     Aloitetaan siitä tosiasiasta, että en lukenut tätä kirjaa kokonaan loppuun. Pääsin kyllä viimeiselle sivulle asti, mutta toisen puoliskon kirjasta tulin vain selanneeksi ja lukeneeksi lauseen sieltä ja toisen täältä. Viimeisten sivujen aikana en tuntunut "oppivan" mitään uutta ja sellaista, mikä ei olisi tullut mieleen ensimmäisen puoliskon aikana.
     Toinen tosiasia, en ehkä kuulu kirjan kohdeyleisöön, sillä en ole ajatellut (kovin usein ainakaan), että ympärilläni olevat olisivat kaikki idiootteja. Enkä siis kirjan luettuani kokenut, että idioottien määrä olisi vähentynyt huomattavasti. Näistä lähtökohdista on siis hyvä lähteä purkamaan mielipidettäni tästä kirjasta.

     "- - Totuus on, että olemme erilaisia, ja haluan huomauttaa, että erilaisuuksien alleviivaaminen voi olla hyväksi niin kauan kuin teemme sen oikealla tavalla. Väärin käytettynä mikä tahansa työkalu on vaarallinen. Vaarallisuus liittyy pikemminkin työkalun käyttäjään kuin siihen itseensä."

     Thomasin tekstin jaottelu perustuu osittain IPUn materiaaleihin. Loput tekstistä on hänen kokemuksiaan ja kertomuksiaan ympärillään olevista ihmisistä. Kertomuksia, jotka eivät kiinnostaneet minua joten hyppelin niiden yli ihan suosiolla. Jokaisen kertomuksen lopussa oli pieni kertaus siitä, mitä tästä opimme. Luin vain ne pätkät. Se riitti minulle. Valitettavasti nuo kertaukset olivat yleensä samaa toistoa kuin oli kertomuksen edellä ollut teksti, johon kertomus toimi esimerkkinä. Eli toisin sanoen, sama asia kerrottiin ennen ja jälkeen kertomuksen. Jossain kohtaa tämä alkoi lähinnä ärsyttää itseäni (minkä takia toisen puoliskon kirjasta vain selailin läpi).
     Kirja lähtee siitä liikkeelle, mitä ovat nämä neljä eri väristä ihmistyyppiä/käyttäytymismallia. Jokaisesta on omat lukunsa, selkeästi jaoteltuna ja piirteet on kuvailtu positiivisuuden kautta. Sitten mennään negatiivisiin puoliin. Eli toisin sanoen, ne asiat mitkä olivat positiivisia, viedän yli ja tehdään niistä negatiivisia. Kun näistä negatiivisuuksista ollaan päästy yli, käydään läpi samoja asioita taas hieman eri näkökulmasta. Toistellaan siis samoja asioita vielä vähän lisää, jos vaikka ei heti alussa ole ymmärtänyt miten minkäkin värinen ihminen käyttäytyy.
     Kirjan idea on hyvä, toteutus ei niinkään. Tai sitten en ole self help -kirjojen lukija. Ehkä pitäisi harjoitella sitäkin taitoa. Uskon kuitenkin, että tämä kirja olisi ollut huomattavasti mielekkäämpi lukea ilman kaikkea sitä saman asian kertaamista. Sieltä täältä kirjaa löytyi hyviä asioita, mutta suurimmaksi osaksi teksti tuntui turhalta liipalaapalta, jota oli turhauttavaa ja tylsää lukea. En voikaan olla miettimättä, että miten tämä kirja saavutti sellaisen suosion Suomessa ilmestyessään?

Nimi: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Omgiven av idioter)
Kirjailija: Thomas Erikson
Suomentanut: Riie Heikkilä
Genre: psykologia, self help
Sivumäärä: 314
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2017)

Arvosana: **

Rick Riordan: Titaanien kirous

Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.
Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.

   Titaanien kirous jatkaa samalla, taidokkaalla ja mukaansatempaavalla linjalla kuin aikaisemmatkin kaksi osaa. Tarina vie mennessään ja loppuun haluaa päästä mahdollisimman nopeasti. Kun sinne loppuun on sitten vihdoin päässyt, haluaisi päästä jatkamaan heti seuraavan osan kimpussa. Ainakin tälläinen olo itselläni on tämän kirjan lukemisen jälkeen.
     Kirjan tarina etenee omalla, melko nopealla tahdillaan ja kirjaan mahtuu enemmän tapahtumia kuin pystyy muistamaan kirjan suljettuaan. Uusia hahmoja ilmestyy mukaan tarinaan, keskeisimpänä sisarukset Bianca ja Nico. Valitettavasti heihin ei pääse tässä osassa kauhean hyvin tutustumaan. Hieman tulee jopa turhautunut olo, kun heistä esitetään kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan saada vastausta. Osittain siis tämänkin takia haluaa saada seuraavan osan käsiinsä, jos siinä asioita avattaisiin vähän paremmin.
     Uusien hahmojen lisäksi vanhojen hahmojen välit syvenevät ja saavat uusia vivahteita. Pientä ymmärrystä hahmojen väleistä alkaa muodostua myös heidän itsensä päissä, mikä on mielenkiintoista luettavaa myös. Hahmojen henkilökohtainen kasvaminen on myös mahdollista huomata ja heidän kehittyminen niin ihmisinä kuin puoliverisinäkin.
     Muista kahdesta osasta poiketen en kuitenkaan anna tälle täyttä viittä tähteä. Jokin jäi puuttumaan tästä kirjasta, mikä muissa kahdessa oli. Tai sitten odotukseni olivat liian korkealla tähän osaan. Oli miten oli, tämä oli hyvää jatkoa ja en malta odottaa seuraavan osan lukemista.

Nimi: Titaanien kirous (The Titan's Curse)
Kirjailija: Rick Riordan
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Genre: fantasia, nuoret, seikkailu
Sarja: Percy Jackson #3
Sivumäärä: 312
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2007 (suom. 2009)

Kirjailijan muut teokset: Salamavaras, Hirviöidenmeri
Arvosana: ****