Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtenä peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei ole enää koskaan kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikesta on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.
Surun istukka on Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisteos, mikä luo minulle (taas) sen fiiliksen, että en halua antaa kirjalle mitään erillistä arvosanaa tai muutenkaan arvostella itse tarinaa. Minun on kuitenkin sanottava muutama sana tästä teoksesta, enkä sillä halua mitenkään loukata ketään tai vähentää kirjan tärkeää sanomaa ja sen arvoa.
"Saanko elää, saanko kuolla. Kaikki se mitä en muista. Kaikki se mitä muistan. En halua unohtaa mitään. En halua mitään.
Surun istukka yhdistää kuolleen lapsen ja äidin. Elän, siis suren. Suren, siis elän. Sitten kun olen kuollut, en voi enää surra. Siksi minun on surtava nyt. Tämä on elämäni viimeinen tilaisuus."
Tämän teoksen lukeminen oli raskasta. Aihe jo yksinään ei ole mikään positiivinen, mutta lisäksi kirjan kerronta teki tästä raskasta. Samoja asioita toistettiin useaan otteeseen ja mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Asioihin palattiin ja sitten taas hypättiin elämässä pari kuukautta eteenpäin. Itse koin tämän takia, että tarinassa oli vaikea pysyä mukana. Vähän väliä oltiin taas pakkaamassa tyttären kodin tavaroita ja seuraavalla sivulla tyttären kuolemasta oli vuosi. Lisäksi kirjassa toistettiin useaan otteeseen samoja asioita: tyttären itsemurha, lääkkeet ja valitukset lääkefirmoille, syyllisyys, hautausmaalla käyminen joka päivä. Toki nämä on asioita, jotka väistämättä tälläisessa kirjassa esiintyy, mutta itselleni toistoa oli liikaa.
Kirjassa mainittiin vain pariin otteeseen naisen toinen lapsi, poika. Mitä hänelle tapahtui? Miksi nainen ei pitänyt toiseen lapseensa yhteyttä? Toisen lapsen unohtaminen kokonaan tuntui hieman oudolta ja ehkä vähän tylyltä. Toki kaikki kokee surunsa eritavoin ja käsittelytapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. Mutta silti. Jäin kaipaamaan lisää kerrontaa hänestä.
"Haluaisinko sanoa jotain muille äideille. Mitä haluaisin sanoa. Rakastakaa lapsianne. Ymmärtäkää heitä. Antakaa heille anteeksi. Älkää syyllistäkö heitä. Kunnoittakaa heitä. Olkaa kärsivällisiä. He ovat tärkeintä mitä teillä on.
Kukaan meistä ei ole valinnut äitiään. Äiditkään eivät ole valinneet lapsiaan, mutta äideillä on aina valta tuhota lastensa elämä."
Odotin kirjan loppuun asti, että surutyössä päästäisiin eteenpäin, mutta turhaan. Samoja asioita jauhettiin alusta loppuun, eikä mitään edistystä tuntunut tapahtuvan. Se teki tästä kirjasta hieman masentavan lukea. Siis vielä lisää. Oli tämä kuitenkin hyvin ajatuksia herättävä teos ja suosittelen koko sydämestäni sen lukemista jos aiheesta lukeminen yhtään kiinnostaa.
"Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä juuri kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta. Olen kiinnostunut masennuksesta mutta vain tästä yhdestä masennuksesta. En itse ehkä tiedä mitä masennus on tai miltä se tuntuu, sotken sen väsymykseen ja nälkään ja sydänsuruihin ja pettymyksiin ja yleiseen kyllästymiseen ja siihen että olen tympääntynyt elämääni ja itseeni. Varsinkin öisin. Varsinkin itseeni."
Mikään äidin elämässä ei ole enää koskaan kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikesta on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.
Surun istukka on Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisteos, mikä luo minulle (taas) sen fiiliksen, että en halua antaa kirjalle mitään erillistä arvosanaa tai muutenkaan arvostella itse tarinaa. Minun on kuitenkin sanottava muutama sana tästä teoksesta, enkä sillä halua mitenkään loukata ketään tai vähentää kirjan tärkeää sanomaa ja sen arvoa.
"Saanko elää, saanko kuolla. Kaikki se mitä en muista. Kaikki se mitä muistan. En halua unohtaa mitään. En halua mitään.
Surun istukka yhdistää kuolleen lapsen ja äidin. Elän, siis suren. Suren, siis elän. Sitten kun olen kuollut, en voi enää surra. Siksi minun on surtava nyt. Tämä on elämäni viimeinen tilaisuus."
Tämän teoksen lukeminen oli raskasta. Aihe jo yksinään ei ole mikään positiivinen, mutta lisäksi kirjan kerronta teki tästä raskasta. Samoja asioita toistettiin useaan otteeseen ja mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Asioihin palattiin ja sitten taas hypättiin elämässä pari kuukautta eteenpäin. Itse koin tämän takia, että tarinassa oli vaikea pysyä mukana. Vähän väliä oltiin taas pakkaamassa tyttären kodin tavaroita ja seuraavalla sivulla tyttären kuolemasta oli vuosi. Lisäksi kirjassa toistettiin useaan otteeseen samoja asioita: tyttären itsemurha, lääkkeet ja valitukset lääkefirmoille, syyllisyys, hautausmaalla käyminen joka päivä. Toki nämä on asioita, jotka väistämättä tälläisessa kirjassa esiintyy, mutta itselleni toistoa oli liikaa.
Kirjassa mainittiin vain pariin otteeseen naisen toinen lapsi, poika. Mitä hänelle tapahtui? Miksi nainen ei pitänyt toiseen lapseensa yhteyttä? Toisen lapsen unohtaminen kokonaan tuntui hieman oudolta ja ehkä vähän tylyltä. Toki kaikki kokee surunsa eritavoin ja käsittelytapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. Mutta silti. Jäin kaipaamaan lisää kerrontaa hänestä.
"Haluaisinko sanoa jotain muille äideille. Mitä haluaisin sanoa. Rakastakaa lapsianne. Ymmärtäkää heitä. Antakaa heille anteeksi. Älkää syyllistäkö heitä. Kunnoittakaa heitä. Olkaa kärsivällisiä. He ovat tärkeintä mitä teillä on.
Kukaan meistä ei ole valinnut äitiään. Äiditkään eivät ole valinneet lapsiaan, mutta äideillä on aina valta tuhota lastensa elämä."
Odotin kirjan loppuun asti, että surutyössä päästäisiin eteenpäin, mutta turhaan. Samoja asioita jauhettiin alusta loppuun, eikä mitään edistystä tuntunut tapahtuvan. Se teki tästä kirjasta hieman masentavan lukea. Siis vielä lisää. Oli tämä kuitenkin hyvin ajatuksia herättävä teos ja suosittelen koko sydämestäni sen lukemista jos aiheesta lukeminen yhtään kiinnostaa.
"Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä juuri kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta. Olen kiinnostunut masennuksesta mutta vain tästä yhdestä masennuksesta. En itse ehkä tiedä mitä masennus on tai miltä se tuntuu, sotken sen väsymykseen ja nälkään ja sydänsuruihin ja pettymyksiin ja yleiseen kyllästymiseen ja siihen että olen tympääntynyt elämääni ja itseeni. Varsinkin öisin. Varsinkin itseeni."
Nimi: Surun istukka
Kirjailija: Katriina Huttunen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 319
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2019
Kirjailija: Katriina Huttunen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 319
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2019
Arvosana: ei arvosanaa
Lukuhaasteet: Helmet19 (40. Kirja käsittelee mielenterveysongelmia)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti