Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Polly, Annie, Elizabeth, Catherine ja Mary Jane eivät koskaan tavanneet, mutta he ovat kuuluisia samasta syystä: heidät murhattiin Lontoon Whitechapelissa vuonna 1888. Murhaaja muistetaan kautta maailman, mutta naiset leimattiin "vain prostituoiduiksi".

     Viisi on Hallie Rubenholdin kokoama teos Viiltäjä-Jackin viidestä naisuhrista. Kirja avaa jokaisen naisen tarinaa yksitellen syntymästä kuolemaa, joidenkin kohdalla on käsitelty myös uhrien vanhempien historiaa pidemällä aikavälillä. Jokaisen naisen tarina on tarkkaan kuvattu, lopun hetkiä lukuunottamatta.

     Viiltäjä-Jackin teot eivät ole itselleni ennestään tuttuja. En ole lukenut aiheesta, eikä se ole tullut muutenkaan esille aikaisemmin (tai ainakaan en muista tällaista tapahtuneen). Tartuin siis suurella mielenkiinnolla kirjaan ja sen sisältöön.

     Viisi oli alusta loppuun mielenkiintoinen ja hyvin koottu kirja. Omaan makuun kirjassa mentiin joissain kohdissa hieman liian yksityiskohtaisesti läpi naisten tarinoita. Ensimmäiseen tarinaan oli lisäksi liitetty paljon tapahtumahetken lainsäädäntöjä, mitkä eivät itseäni niin paljoa kiinnostaneet. Kirjassa myös tuotiin hyvin esille niitä naisten vaiheita, joista ei ollut varmaa tietoa saatavilla. Teos tuo myös hyvin selvästi ja vahvasti esiin päätarkoitustaan, uhreista vain yksi toimi prostituoituna, vaikka heidät kaikki leimattiin alan harjoittajiksi.

The five. Untold lives of the women killed by Jack the Ripper
Suomentanut: Mari Janatuinen
Genre: non-fiktio, rikos, historiallinen

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019, suom. 2020

Arvosana: ****
Goodreads: 4,20

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Kirja vieköön, Nörttitytöt, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Donna mobile, Hemulin kirjahylly
Helmet2020:

4. Kannessa/kuvauksessa monta ihmistä

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

37. Ajankohta merkittävä tekijä kirjassa

49. Julkaistu 2020

Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

Kun sinkkuaikaa on takana jo vuosikymmen, sormi on Tinderin hakkaamisesta rakoilla ja sauvan paristot väsähtäneet, sitkeä rakkauden etsijä päättää palkita itsensä ihanalla lemmenlomalla. Matkakohde on houkutteleva mutta hieman arvaamaton: nyt lähdetään tutustumaan villiintyneen sinkun sisäiseen aarniometsään.

     Koen, että minulla on jonkinlainen viha-rakkaus -suhde Rönkkösen kirjojen kanssa. Määmatka on hänen kolmas sinkkuelämän vaiheista kertova kirja ja vaikka kaksi aikaisempaa kirjaa eivät ole olleet mielestäni kovinkaan hyviä, päätin tarttua tähän uutuuteen. Ennakkoluulot olivat korkeat ja odotuksia ei juurikaan ollut, mutta ehkä juuri sen takia tämä kirja pääsi yllättämään.

     Määmatka on aikaisempiin kirjoihin verrattuna hieman vakavamielisempi ja parisuhteen etsintä on selkeästi enemmän tarkoituksena. Toki Tinder on tässäkin kirjassa kovassa käytössä ja yöllisiä menoja kuvataan useampaan otteeseen. Bikinirajatapaukseen verrattuna tässä kirjassa oli todella paljon vähemmän pissa-kakka -huumoria, mutta kyllä se anaalikin siellä useamman kerran ehdittiin mainita.

     Vaikka tämä kirja olikin edeltäjäänsä parempi, ei tämä silti ollut mikään mestariteos. Lisäksi kahdessa edellisessä osassa on jo sen verran käsitelty sinkkuelämää, että omalla tavallaan tämä tuntui vähän turhalta toistolta. Kirjan lopussa tuli vähän sellainen olo, että tämä saattaisi olla viimeinen sinkkuuden ihmeistä kertova kirja. Omalla tavallaa pidän sitä hyvänä asiana, mutta samalla jään haikein mielin miettimään näitä kolmea teosta.

Genre: chick lit, aikuiset, huumori
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2020

Kirjailijan muut teokset: Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus
Arvosana: ***½
Goodreads: 2,82

Muissa blogeissa: Nörttitytöt
Helmet2020:

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

49. Julkaistu 2020

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja

Tervetuloa matkalle sinkkuuden ytimeen! Bikirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkkuelämän kiperimpiä kysymyksiä: Miksi ihastun aina vääriin tyyppeihin? Mitä tapahtuu, jos viivyn treffeillä vessassa liian kauan? Mitä yhteistä on deittailulla ja uuden Netflix-sarjan aloittamisella? Mitkä ovat viestin odottamisen viisi vaihetta?

     Bikinirajatapaus on Henriikka Rönkkösen toinen hänen omaan (ja vähän kavereidenkin) elämään pohjautuva kirja sinkkuelämästä. Ensimmäisessä teoksessa päästiin tutustumaan sinkkuelämän perusasioihin ja nyt Rönkkönen avaa sinkkuelämän muita iloja lukijoille. 

     Mielikuvituspoikaystävä ei ollut omasta mielestäni mikään kirjallisuuden helmi, mutta se oli ihan luettava kirja. Tästä syystä päätin tarttua nyt tähän kirjaan. Tinder oli osaa kirjaa, kuten odottaa saattaa, mutta nyt mukana oli myös hieman vakampia asioita. Oli hieman pidempikestoisempia suhteita ja tärkeää puhetta mm. kehopositiivisuudesta ja tyttöihin/naisiin kohdistuvista ulkonäköpaineista. Lyhyesti sanottuna tämä toinen kirja tuntui hieman vakavammalta kuin ensimmäinen teos (tai ainakaan en muista sen olleen samanlainen).

     Kyllä, pissa-kakka -huumoria kylvettiin tässä teoksessa enemmän kuin tarpeeksi. Ei, tämä teos ei saanut oikeastaan yhtään hymyä aikaiseksi kuuntelukerran aikana. Ei, tämäkään ei ollut mielestäni mikään kirjallisuuden helmi. Kyllä, voin suositella tätä kevyeksi välilukemiseksi jos pissa-kakka -huumori ei ärsytä liikaa. Kyllä, aion lukea myös Rönkkösen uutuusromaanin sinkkuelämästä, joka on juuri ilmestynyt. Siitä juttua myöhemmin.

Genre: aikuiset, huumori, non-fiktio
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2018

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kirjailijan muut teokset: Mielikuvituspoikaystävä
Arvosana: ***
Goodreads: 2,76

Helmet2020: 3. Suhtaudut ennakkoluuloisesti, 35. Käytetään sosiaalista mediaa
PopSugar2020: 15. Involving social media
Goodreads2020: 9. Can be read in a day, 18. By an author you've only read once before

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan salaisuuksiltaan, miettii Ilona, 45 vuotta, kuollut.
Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat.
Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikea päästää irti, kun hän on eläessään saanut niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken?
Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään?
Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä?

     Tämä teos on Eilittän esikoisteos ja jotenkin se näkyi. Omalla kohdallani en kokenut tätä teosta niin koskettavaksi, kuin olisi voinut kuvitella. Tässä oli kyllä mahdollisuus koskettavuuteen, sillä tarinan pohja takakannen perusteella on kaikessa kokonaisuudessaan koskettava. Kirjan toteutus oli kuitenkin sellainen, että se vei koskettavuuden pois ja jäin vain miettimään liikaa tiettyjä seikkoja tässä kirjassa. Varsinkin lopetus oli sellainen, joka jätti mieleeni useitakin kysymyksiä. Monia asioita vain jätettiin auki, ilman kunnollisia selityksiä.

     "Tämä ei ole unta. En voi sanoa itselleni, että kohta sinä heräät. Toisaalta en tunne myöskään huolta mistään, en murehdi Turkkaa ja lapsia, sillä uskon, että he pärjäävät. Maailmassa tapahtuu joka hetki paljon pahempia asioita kuin se, että keski-ikäinen, lapsensa lähes aikuisiksi kasvattanut nainen jää auton alle, lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. Elämä jatkuu, se on selvää. Onni on, ettei tämä tapahtunut kymmenen vuotta sitten."

     Omasta mielestäni kirjan idea katosi melko alusta lähtien. Tarina vain paahtoi eteenpäin, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Ensin Ilona kuolee, sitten hän käy vähän katselemassa miten hänen perheensä voi, paheksuu heidän suruprosessia. Sitten hän ei enää halua mennä perheensä luo ja vaeltelee ympäriinsä. Tarinasta on vaikea saada kiinni ja sitten se jo loppuukin. Hahmot jäivät hieman valjuiksi ja suuri osa Ilonasta esiin tulleista piirteistä lähinnä ärsytti itseäni.

     "Pöydässä on neljäskin tuoli, mutta seisoskelen etäämmällä. Antaisin mitä tahansa, että voisin istua heidän pöytäänsä ja kertoa mitä kaikkea ole kokenut: lentämisen, Uunisaaren, isän hellyyden Penelopea kohtaan, kaiken tämän ihmeellisen leijumisen ja horroksen. Sen ettei minuun sattunut, kun kuolin. Haluaisin kuulla, mitä he sanovat minulle."

     Lyhyesti sanottuna tämä ei vain mielestäni ollut kovin toimiva kokonaisuus ja jotain suurta jäi puuttumaan. Eilittän kerronta kuitenkin on jotain sellaista, että pienellä kehityksellä siitä voi tulla jotain suurta. En siis tyrmää suoralta kädeltä ajatusta hänen seuraavan teoksen lukemisesta. Tämä teos nyt vain tuntui hieman etäiseltä ja tarina ei ollut mielenkiintoinen, vaikka pohja oli hyvä.

Genre: huumori, fantasia
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: *½

Muissa blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjarouvan elämää

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Oletko joskus juuttunut puolisosi kanssa kinaan, jossa kumpikin puhuu aivan eri asioista? Oletko saanut kollegalta sähköpostia, joka on vaikuttanut tylyltä? Oletko ollut kokouksessa, jossa et käsitä mistä muut puhuvat, eikä kukaan tunnu ymmärtävän mitä sinä tarkoitat, vaikka selität asiat kristallinkirkkaasti? Oletko ajatellut, että kaikki ympärilläsi ovat idiootteja?
Yleisin syy sosiaalisiin konflikteihin on erilainen tapa viestiä, ja jotta voisi käsittää muita, pitää ensin ymmärtää itseään.
Kirjan luettuasi havahdut takuuvarmasti huomaamaan, että idioottien määrä ympärilläsi on vähentynyt huomattavasti.

     Aloitetaan siitä tosiasiasta, että en lukenut tätä kirjaa kokonaan loppuun. Pääsin kyllä viimeiselle sivulle asti, mutta toisen puoliskon kirjasta tulin vain selanneeksi ja lukeneeksi lauseen sieltä ja toisen täältä. Viimeisten sivujen aikana en tuntunut "oppivan" mitään uutta ja sellaista, mikä ei olisi tullut mieleen ensimmäisen puoliskon aikana.
     Toinen tosiasia, en ehkä kuulu kirjan kohdeyleisöön, sillä en ole ajatellut (kovin usein ainakaan), että ympärilläni olevat olisivat kaikki idiootteja. Enkä siis kirjan luettuani kokenut, että idioottien määrä olisi vähentynyt huomattavasti. Näistä lähtökohdista on siis hyvä lähteä purkamaan mielipidettäni tästä kirjasta.

     "- - Totuus on, että olemme erilaisia, ja haluan huomauttaa, että erilaisuuksien alleviivaaminen voi olla hyväksi niin kauan kuin teemme sen oikealla tavalla. Väärin käytettynä mikä tahansa työkalu on vaarallinen. Vaarallisuus liittyy pikemminkin työkalun käyttäjään kuin siihen itseensä."

     Thomasin tekstin jaottelu perustuu osittain IPUn materiaaleihin. Loput tekstistä on hänen kokemuksiaan ja kertomuksiaan ympärillään olevista ihmisistä. Kertomuksia, jotka eivät kiinnostaneet minua joten hyppelin niiden yli ihan suosiolla. Jokaisen kertomuksen lopussa oli pieni kertaus siitä, mitä tästä opimme. Luin vain ne pätkät. Se riitti minulle. Valitettavasti nuo kertaukset olivat yleensä samaa toistoa kuin oli kertomuksen edellä ollut teksti, johon kertomus toimi esimerkkinä. Eli toisin sanoen, sama asia kerrottiin ennen ja jälkeen kertomuksen. Jossain kohtaa tämä alkoi lähinnä ärsyttää itseäni (minkä takia toisen puoliskon kirjasta vain selailin läpi).
     Kirja lähtee siitä liikkeelle, mitä ovat nämä neljä eri väristä ihmistyyppiä/käyttäytymismallia. Jokaisesta on omat lukunsa, selkeästi jaoteltuna ja piirteet on kuvailtu positiivisuuden kautta. Sitten mennään negatiivisiin puoliin. Eli toisin sanoen, ne asiat mitkä olivat positiivisia, viedän yli ja tehdään niistä negatiivisia. Kun näistä negatiivisuuksista ollaan päästy yli, käydään läpi samoja asioita taas hieman eri näkökulmasta. Toistellaan siis samoja asioita vielä vähän lisää, jos vaikka ei heti alussa ole ymmärtänyt miten minkäkin värinen ihminen käyttäytyy.
     Kirjan idea on hyvä, toteutus ei niinkään. Tai sitten en ole self help -kirjojen lukija. Ehkä pitäisi harjoitella sitäkin taitoa. Uskon kuitenkin, että tämä kirja olisi ollut huomattavasti mielekkäämpi lukea ilman kaikkea sitä saman asian kertaamista. Sieltä täältä kirjaa löytyi hyviä asioita, mutta suurimmaksi osaksi teksti tuntui turhalta liipalaapalta, jota oli turhauttavaa ja tylsää lukea. En voikaan olla miettimättä, että miten tämä kirja saavutti sellaisen suosion Suomessa ilmestyessään?

Nimi: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Omgiven av idioter)
Kirjailija: Thomas Erikson
Suomentanut: Riie Heikkilä
Genre: psykologia, self help
Sivumäärä: 314
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2017)

Arvosana: **

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Nimi: Mielikuvituspoikaystävä - ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kirjailija: Henriikka Rönkkönen
Genre: huumori
Sivumäärä: 203
Kustantaja: Atena Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2016
Luettu: helmikuu 2019

Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä.

Arvostelu: Kun tämä kirja ilmestyi, se sai paljon suosiota osakseen. Silloin ajattelin, että minäkin haluan lukea teoksen jossain vaiheessa. Siihen ei vain tuntunut tulevan olevan oikeaa hetkeä, ennen kuin nyt. Otin siis kirjan luettavaksi, sen enempää aiheeseen tutustumatta. Nyt kun kirjoittelin tuota takakannen tekstiä tuohon yläpuolelle, toivoin, että olisin lukenut sen ennen kirjan lukemista. Voi tosin olla, että en olisi sitten päätynyt edes lukemaan koko kirjaa. Sana "opus", olisi ollut tähän syynä. Ja koska en lukenut takakantta, en tiennyt mitä odottaa, kohtasin kirjan mitä en odottanut. Tämä tosiaan oli opus. Sanan varsinaisessa merkityksessä.

     "Peilivertaus
     Miksi takerruin juuri Pasiin? Koska hänen avullaan näin itseni kunnolla ensimmäistä kertaa.
     Ihmiset ovat kuin peilejä. Toiset ovat palapeilejä, toiset kokovartalopeilejä. Palapeilit syntyvät näin: Jokaiselta elämänsä aikana kohtaamaltaan ihmiseltä saa pienen peilitarran. Jokaisen päivän päätteeksi meillä kaikilla on siis kourassaan muutama peilitarra. Osa näistä peileistä on saatu ystäviltä ja tutuilta, sillä he antavat elämänsä aikana niitä monta, osa taas on tullut vaikkapa tuntemattomalta vierustoverilta bussissa. Illalla kotona peilitarrat liimataan seinään, sillä lopulta kaikki haluavat hirmuisesti tietää, minkälainen kuva peilistä heijastuu."

     Odotin jotain kunnon tarinaa. Mutta sainkin luettavakseni lukuja, joilla kaikilla oli jokin sanoma ja idea. Toki jossain taustalla asiat tapahtuivat kronologisesti, mutta pääpointti oli kertoa erilaisia "perusasioita", nimikin sen kertoo. Kun jossain vaiheessa aloin tajuta, että omat odotukseni kirjan suhteen eivät ihan kohdanneet kirjailijan ajatusten kanssa, oli jo liian myöhäistä. Päätin siis lukea kirjan loppuun ja kyllähän se ihan hyvä oli. Ainakin hauska. Naurahdin jopa pari kertaa ääneen. Sen lisäksi joihinkin väleihin oli saatu laitettua jotain oikeasti mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää materiaalia.

     "Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämänsä aikana vain muutaman, ehkä parikymmentä. (Minä olen saanut sellaisen esimerkiksi vanhemmiltani, Nallekarhulta ja parhaalta ystävältäni.)
     Vuosien varrella tarroja kertyy jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea mutta rikkonainen ja rosoinen peili. Se ei heijasta välttämättä kauhean kirkkaasti, mutta riittävän hyvin kuitenkin. Aina välillä on kiva kurkkia siitä itseään, nähdä vuosi vuodelta enemmän ja enemmän."

     Selvittyäni omasta pettymyksestäni koin kirjan ihan kohtalaiseksi. Ei mikään kovin ihmeellinen ja säväyttävä, mutta ei sieltä huonoimmastakaan päästä. Ihan lukemisen arvoinen siis. Yhden lukukerran. Sen enempää en tälle ehkä aikaani uhraisi. Sen lisäksi tämä oli nopea lukea, sillä sen suurempaa tarinaa ei ollut mihin olisi tarvinnut keskittyä. Hyvää iltalukemista siis (vaikka itse vedin tämän kahdessa päivässä).
     Vaikka kirja käsittelee sinkkuelämän koukeroita, suosittelen tämän lukemista ihan kaikille. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin elämä meitä kuljettaa. Mutta kuten kirjassakin mainitaan, jokaisen pitää kokea nuo koukerot ihan itse, eikä opukset siinä mitään auta. Ja sanottakoon vielä (koska laitan kirjan erääseen kohtaan Helmet-haastetta), että kirjan nimi ei julkaisuajankohtana eikä nyt lukemisen jälkeen, ole omaan silmääni sopiva. En tiedä mikä siinä on, mutta itseä tuollaiset pitkät nimet ärsyttävät joissa on niin paljon "tietoa". Lyhyet nimet kunniaan (ellei sitten jotenkin sarjan nimi ole nimessä mukana)!

     "Kun sitten on itse vanha ja ryppyinen, peili alkaa olla melkein valmis. Mutta vain melkein, koska joskus on tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttävät. Ja kaikkia tarooja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista taas on hävinnyt ja osa on jo haalistunut. Osa on tippunut itsekseen pois.
     Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä lähes kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla."

Arvosana: ***

Lukuhaasteet: Helmet19, PopSugar19

Ursula Poznanski: Vii5i

Nimi: Vii5i (Fünf)
Kirjailija: Ursula Poznanski
Suomentanut: Anne Mäkelä
Genre: trilleri, jännitys
Sarja: Beatrice Kaspary #1
Sivumäärä: 426
ISBN: 978-951-796-947-5
Kustantaja: Atena Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2012 suom. 2013
Luettu: 11/16

Lehmälaitumelta löytyy naisen ruumis. Hänen jalkapohjiinsa on tatuoitu koordinaatit, joiden osoittamassa paikassa odottaa kätkö: muovikelmuun pakattu käsi ja arvoitus, jonka ratkaisu johtaa seuraavalle makaaberille rasialle.
     Murhaaja on luonut äärimmäisen julman geokätköilypelin, jonka avulla hän ohjaa etsivät Beatrice Kasparyn kätköltä kätkölle. Todistaja toisensa jälkeen katoaa tai löytyy kuolleena pian kuulemisen jälkeen, ja poliisin aika alkaa käydä vähiin.

Sarjan muut osat: Sokeat linnut, Äänet
Arvostelu: Tämä kirja tuli luettavakseni geokätköilyn tiimoilta, hyvin aiheeseen sopien. Ilman harrastustani tämä kirja ei olisi koskaan osunut käteeni ja jos olisi, niin en olisi sitä alkanut lukemaan. Ajatus ruumiinosista purkeissa ei vain ole se itseäni innostava ajatus. Nyt kuitenkin minun oli "pakko" lukea tämä, enkä kadu päätöstäni. Kyllä, kirja oli omalla psykologisella tavallaan sairas. Kyllä, sain kirjasta painajaisia. Kyllä, kirja oli niin hyvin kirjoitettu ettei sitä pystynyt lopettamaan. Ja mikä parasta, kirjan tapahtumiin pystyi itsekin hieman osallistumaan kun ratkaisi vihjetehtäviä.

     "Stefan käänsi katseensa Beatricesta Floriniin ja veti tuolin alleen. "Se on eräänainen etsintäharrastus. Ensin joku piilottaa jotain, ja sitten moni muu yrittää löytää sen. Sitä, mikä piilotetaan, kutsutaan kätköksi, englanniksi cache, ja tuo kuvan muovirasia näyttää ihan tyypilliseltä kätkörasialta. Saanko katsoa tarkemmin?""

     Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että mitä ihmettä olen lukemassa. Tarina eteni ja vähän väliä esiin ilmestyi ruumiinosia. Välillä taas kerrottiin hyvinkin kauan poliisin työstä, mikä jossain kohtaa alkoi jo hieman puuduttaa. Mutta onneksi sitten taas tapahtui ja juttu meni eteenpäin. Kovin paljoa ei kirjassa perehdytty Beatricen, tai kenenkään muun, elämään sen suuremmin. Joitakin pätkiä oli siellä täällä, mutta silloin kuvailu jäi hyvin pienelle osalle. Kätköjä etsiessä taas kirjailija oli selvästi halunnut, että lukija pystyy näkemään tilanteen mielessään.
     Kirjan loppu ei ollut sellainen kuin odotin. Jännitys pysyi yllä viimeiselle sivulle asti, vaikka murhaaja oltiinkin saatu sitä ennen kiinni. Lopussa jännitys muuttui paljon odottavammaksi, luoden pohjaa halulle lukea lisää. Itse en ehkä tule koskaan lukemaan sarjan muita osia, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Omalla tavallaan haluaisin tietää vielä lisää. Lukea hyvin jäsennettyä tarinaa joka etenee tasaisen tappavaan tahtiin. Toisaalta purkitetut ruumiiinosat alkavat riittä jo minulle ja varmaan jätän seuraavien osien nautinnon muille.

     "Me kaikki päädymme lopulta johonkin rasiaan, Beatrice ajatteli."

Arvosana: ***½

Thanks for the hunt...

Olet löytänyt kätkön.

Arvoituksia, joiden ratkaisuna on koordinaatteja...

Rasioita, joihin on pakattu ruumiinosia...

Todistajia, jotka katoavat pian kuulemisen jälkeen...

Murhaaja on luonut verisen version geokätköilystä, jota ryhtyy selvittämään Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary. Tapaus tuntuu mahdottomalta ratkaista, ja pikkuhiljaa Kaspary alkaa epäillä olevansa itsekin jahdattavana.