Kirjailija: Henriikka Rönkkönen
Genre: huumori
Sivumäärä: 203
Kustantaja: Atena Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2016
Luettu: helmikuu 2019
Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?
Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä.
Arvostelu: Kun tämä kirja ilmestyi, se sai paljon suosiota osakseen. Silloin ajattelin, että minäkin haluan lukea teoksen jossain vaiheessa. Siihen ei vain tuntunut tulevan olevan oikeaa hetkeä, ennen kuin nyt. Otin siis kirjan luettavaksi, sen enempää aiheeseen tutustumatta. Nyt kun kirjoittelin tuota takakannen tekstiä tuohon yläpuolelle, toivoin, että olisin lukenut sen ennen kirjan lukemista. Voi tosin olla, että en olisi sitten päätynyt edes lukemaan koko kirjaa. Sana "opus", olisi ollut tähän syynä. Ja koska en lukenut takakantta, en tiennyt mitä odottaa, kohtasin kirjan mitä en odottanut. Tämä tosiaan oli opus. Sanan varsinaisessa merkityksessä.
"Peilivertaus
Miksi takerruin juuri Pasiin? Koska hänen avullaan näin itseni kunnolla ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kuin peilejä. Toiset ovat palapeilejä, toiset kokovartalopeilejä. Palapeilit syntyvät näin: Jokaiselta elämänsä aikana kohtaamaltaan ihmiseltä saa pienen peilitarran. Jokaisen päivän päätteeksi meillä kaikilla on siis kourassaan muutama peilitarra. Osa näistä peileistä on saatu ystäviltä ja tutuilta, sillä he antavat elämänsä aikana niitä monta, osa taas on tullut vaikkapa tuntemattomalta vierustoverilta bussissa. Illalla kotona peilitarrat liimataan seinään, sillä lopulta kaikki haluavat hirmuisesti tietää, minkälainen kuva peilistä heijastuu."
Odotin jotain kunnon tarinaa. Mutta sainkin luettavakseni lukuja, joilla kaikilla oli jokin sanoma ja idea. Toki jossain taustalla asiat tapahtuivat kronologisesti, mutta pääpointti oli kertoa erilaisia "perusasioita", nimikin sen kertoo. Kun jossain vaiheessa aloin tajuta, että omat odotukseni kirjan suhteen eivät ihan kohdanneet kirjailijan ajatusten kanssa, oli jo liian myöhäistä. Päätin siis lukea kirjan loppuun ja kyllähän se ihan hyvä oli. Ainakin hauska. Naurahdin jopa pari kertaa ääneen. Sen lisäksi joihinkin väleihin oli saatu laitettua jotain oikeasti mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää materiaalia.
"Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämänsä aikana vain muutaman, ehkä parikymmentä. (Minä olen saanut sellaisen esimerkiksi vanhemmiltani, Nallekarhulta ja parhaalta ystävältäni.)
Vuosien varrella tarroja kertyy jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea mutta rikkonainen ja rosoinen peili. Se ei heijasta välttämättä kauhean kirkkaasti, mutta riittävän hyvin kuitenkin. Aina välillä on kiva kurkkia siitä itseään, nähdä vuosi vuodelta enemmän ja enemmän."
Selvittyäni omasta pettymyksestäni koin kirjan ihan kohtalaiseksi. Ei mikään kovin ihmeellinen ja säväyttävä, mutta ei sieltä huonoimmastakaan päästä. Ihan lukemisen arvoinen siis. Yhden lukukerran. Sen enempää en tälle ehkä aikaani uhraisi. Sen lisäksi tämä oli nopea lukea, sillä sen suurempaa tarinaa ei ollut mihin olisi tarvinnut keskittyä. Hyvää iltalukemista siis (vaikka itse vedin tämän kahdessa päivässä).
Vaikka kirja käsittelee sinkkuelämän koukeroita, suosittelen tämän lukemista ihan kaikille. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin elämä meitä kuljettaa. Mutta kuten kirjassakin mainitaan, jokaisen pitää kokea nuo koukerot ihan itse, eikä opukset siinä mitään auta. Ja sanottakoon vielä (koska laitan kirjan erääseen kohtaan Helmet-haastetta), että kirjan nimi ei julkaisuajankohtana eikä nyt lukemisen jälkeen, ole omaan silmääni sopiva. En tiedä mikä siinä on, mutta itseä tuollaiset pitkät nimet ärsyttävät joissa on niin paljon "tietoa". Lyhyet nimet kunniaan (ellei sitten jotenkin sarjan nimi ole nimessä mukana)!
"Kun sitten on itse vanha ja ryppyinen, peili alkaa olla melkein valmis. Mutta vain melkein, koska joskus on tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttävät. Ja kaikkia tarooja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista taas on hävinnyt ja osa on jo haalistunut. Osa on tippunut itsekseen pois.
Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä lähes kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla."
Arvosana: ***
"Peilivertaus
Miksi takerruin juuri Pasiin? Koska hänen avullaan näin itseni kunnolla ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kuin peilejä. Toiset ovat palapeilejä, toiset kokovartalopeilejä. Palapeilit syntyvät näin: Jokaiselta elämänsä aikana kohtaamaltaan ihmiseltä saa pienen peilitarran. Jokaisen päivän päätteeksi meillä kaikilla on siis kourassaan muutama peilitarra. Osa näistä peileistä on saatu ystäviltä ja tutuilta, sillä he antavat elämänsä aikana niitä monta, osa taas on tullut vaikkapa tuntemattomalta vierustoverilta bussissa. Illalla kotona peilitarrat liimataan seinään, sillä lopulta kaikki haluavat hirmuisesti tietää, minkälainen kuva peilistä heijastuu."
Odotin jotain kunnon tarinaa. Mutta sainkin luettavakseni lukuja, joilla kaikilla oli jokin sanoma ja idea. Toki jossain taustalla asiat tapahtuivat kronologisesti, mutta pääpointti oli kertoa erilaisia "perusasioita", nimikin sen kertoo. Kun jossain vaiheessa aloin tajuta, että omat odotukseni kirjan suhteen eivät ihan kohdanneet kirjailijan ajatusten kanssa, oli jo liian myöhäistä. Päätin siis lukea kirjan loppuun ja kyllähän se ihan hyvä oli. Ainakin hauska. Naurahdin jopa pari kertaa ääneen. Sen lisäksi joihinkin väleihin oli saatu laitettua jotain oikeasti mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää materiaalia.
"Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämänsä aikana vain muutaman, ehkä parikymmentä. (Minä olen saanut sellaisen esimerkiksi vanhemmiltani, Nallekarhulta ja parhaalta ystävältäni.)
Vuosien varrella tarroja kertyy jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea mutta rikkonainen ja rosoinen peili. Se ei heijasta välttämättä kauhean kirkkaasti, mutta riittävän hyvin kuitenkin. Aina välillä on kiva kurkkia siitä itseään, nähdä vuosi vuodelta enemmän ja enemmän."
Selvittyäni omasta pettymyksestäni koin kirjan ihan kohtalaiseksi. Ei mikään kovin ihmeellinen ja säväyttävä, mutta ei sieltä huonoimmastakaan päästä. Ihan lukemisen arvoinen siis. Yhden lukukerran. Sen enempää en tälle ehkä aikaani uhraisi. Sen lisäksi tämä oli nopea lukea, sillä sen suurempaa tarinaa ei ollut mihin olisi tarvinnut keskittyä. Hyvää iltalukemista siis (vaikka itse vedin tämän kahdessa päivässä).
Vaikka kirja käsittelee sinkkuelämän koukeroita, suosittelen tämän lukemista ihan kaikille. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin elämä meitä kuljettaa. Mutta kuten kirjassakin mainitaan, jokaisen pitää kokea nuo koukerot ihan itse, eikä opukset siinä mitään auta. Ja sanottakoon vielä (koska laitan kirjan erääseen kohtaan Helmet-haastetta), että kirjan nimi ei julkaisuajankohtana eikä nyt lukemisen jälkeen, ole omaan silmääni sopiva. En tiedä mikä siinä on, mutta itseä tuollaiset pitkät nimet ärsyttävät joissa on niin paljon "tietoa". Lyhyet nimet kunniaan (ellei sitten jotenkin sarjan nimi ole nimessä mukana)!
"Kun sitten on itse vanha ja ryppyinen, peili alkaa olla melkein valmis. Mutta vain melkein, koska joskus on tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttävät. Ja kaikkia tarooja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista taas on hävinnyt ja osa on jo haalistunut. Osa on tippunut itsekseen pois.
Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä lähes kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla."
Arvosana: ***
Lukuhaasteet: Helmet19, PopSugar19
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti