Kirjailija: Laura Manninen
Genre: omaelämäkerta
Sivumäärä: 322
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Luettu: helmikuu 2019
"Minulla oli kaksi elämää: se josta puhui ja se josta en puhunut."
Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahvatahtoinen feministi ihastuu Mikkoon, joka on monessa mielessä täydellinen: hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattisesti oikutteleva mies.
Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti vanhentunut omakotitalo.
Jonkin aikaa kaikki näyttää täydelliseltä.
Arvostelu: "Kaikki anteeksi" on kuvaus perhe-/lähisuhdeväkivallasta. Asiasta, josta vaietaan. Niin ne, ketkä joutuvat kokijaksi, mutta myös ne, ketkä eivät joudu. En tiedä voidaanko melkein sanoa, että lähisuhdeväkivalta on (ollut) tabu, mikä on nyt saanut nostettua itsensä ihmisten tietoisuuteen ja puheisiin. Tai ainakin se yrittää matkata kohti tuota tavoitetta ja toivon todella, että jossain vaiheessa (mahdollisimman nopeasti) se saavuttaa kunnon näkyvyyden ja ihmiset heräisivät ajattelemaan.
"Kaikki anteeksi" on Mannisen ensimmäinen romaani, omaelämäkerta kokemastaan. Kirja on koskettava ja lukukokemuksen arvoinen teos. Suunnittelin viime vuonna, että olisin lukenut sen heti julkaisun jälkeen, mutta toisin kävi. Nyt minulla oli aikaa ottaa kirja kunnolla käsittelyyn ja lukeminen sujui jouhevasti ja nopeasti. Suosittelen kirjan lukemista koko sydämestäni ja annoinkin neljä tähteä. Tämä on kirja, jonka lukee kerran ja jättää sitten taakseen. Mutta tuo lukukokemus pistää ajattelemaan ja toivomaan, että asiat menisivät parempaan suuntaan. Niin kokijan elämässä kuin yhteiskunnassakin.
"Jotain outoa isovanhempieni väleihin liittyi, mutta olisiko muka mummini, ylpeä feministi, jäänyt ottamaan vastaan iskuja? Minä olin päättänyt jo teini-ikäisenä, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä, se luki päiväkirjassanikin, mutta mummin nuoruudessa ajat olivat tietysti toisenlaiset."
Kirja lähtee siitä liikkeelle, kun Laura tapaa Mikon. Asiat lähtevät kulkemaan eteenpäin pikajunan tavoin. Asioissa hypitään suuria loikkia eteenpäin. Ennen kuin huomaakaan, Laura ja Mikko ovat ostaneet talon, ongelmia on ilmaantunut jo ennen sitä, nyt ongelmat vain lisääntyvät. Homma lähtee niin sanotusti lapasesta, eikä jälki ole kovin kaunista. Vaikka täytyy myöntää, että luulin ennen kirjan lukemistani sen sisältävän enemmän kuvausta fyysisestä väkivallasta. Toisaalta, ehkä on hyvä, että sitä ei ollut.
"Jukan sanat pysäyttivät, samalla tavalla kuin Tuulan sanat ensimmäisellä kerralla. Jukka oli väkivaltaisten miesten auttamisen ammattilainen, eikä hänkään pystynyt valamaan toivoa. Jos minä jäisin ja jotain hirveää tapahtuisi, voisin syyttää vain ja ainoastaan omaa jääräpäisyyttäni. Minua oli varoitettu, todella suorin sanoin varoitettu."
Itseäni kirjaa lukiessani häiritsi eniten kirjoitustyyli. Se oli liian taiteellista, erilaisten ilmausten kautta kirjoitettua. Mitään ei tunnuttu sanottavan täysin suoraan. Aina kierreltiin ja kaarreltiin. Puhuttiin ukkospilvistä, vesisateesta, vaikka mistä. Päätin kuitenkin, että se ei vähennä niin paljoa kirjan arvoa, että olisin antanut vähemmän tähtiä. Se kuitenkin häiritsi itseäni, ihan loppuun asti. Toisaalta, se oli ihan ymmärrettävää kirjan aiheen huomioon ottaen. Jossain muussa kirjassa tuollainen kirjoitustyyli olisi saanut minut laskemaan kirjan alas ja vaihtamaan seuraavaan.
"Mikko häpesi itseään, ja minä omaa tilannettani, kaikkea mitä meille tapahtui, mitä Mikon lapset joutuivat kokemaan. Se esti minua puhumasta, ja niin me siirsimme häpeäämme seuraavalle ja taas seuraavalle sukupolvelle. Me opetimme, ettei ongelmista puhuta, ettei omaa perää liata, ja niin me jatkoimme ylisukupolvista vaikenemisen kehää. Väkivallan kiertokulkuakaan me emme pystyneet pysäyttämään, meistä ei tullut sukupolvea johon väkivalta olisi pysähtynyt. Minä jatkoin esi-isiemme perintöä, koska annoin väkivallan jatkua. Sellaisen naisen mallin minä annoin."
Arvosana: ****
"Kaikki anteeksi" on Mannisen ensimmäinen romaani, omaelämäkerta kokemastaan. Kirja on koskettava ja lukukokemuksen arvoinen teos. Suunnittelin viime vuonna, että olisin lukenut sen heti julkaisun jälkeen, mutta toisin kävi. Nyt minulla oli aikaa ottaa kirja kunnolla käsittelyyn ja lukeminen sujui jouhevasti ja nopeasti. Suosittelen kirjan lukemista koko sydämestäni ja annoinkin neljä tähteä. Tämä on kirja, jonka lukee kerran ja jättää sitten taakseen. Mutta tuo lukukokemus pistää ajattelemaan ja toivomaan, että asiat menisivät parempaan suuntaan. Niin kokijan elämässä kuin yhteiskunnassakin.
"Jotain outoa isovanhempieni väleihin liittyi, mutta olisiko muka mummini, ylpeä feministi, jäänyt ottamaan vastaan iskuja? Minä olin päättänyt jo teini-ikäisenä, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä, se luki päiväkirjassanikin, mutta mummin nuoruudessa ajat olivat tietysti toisenlaiset."
Kirja lähtee siitä liikkeelle, kun Laura tapaa Mikon. Asiat lähtevät kulkemaan eteenpäin pikajunan tavoin. Asioissa hypitään suuria loikkia eteenpäin. Ennen kuin huomaakaan, Laura ja Mikko ovat ostaneet talon, ongelmia on ilmaantunut jo ennen sitä, nyt ongelmat vain lisääntyvät. Homma lähtee niin sanotusti lapasesta, eikä jälki ole kovin kaunista. Vaikka täytyy myöntää, että luulin ennen kirjan lukemistani sen sisältävän enemmän kuvausta fyysisestä väkivallasta. Toisaalta, ehkä on hyvä, että sitä ei ollut.
"Jukan sanat pysäyttivät, samalla tavalla kuin Tuulan sanat ensimmäisellä kerralla. Jukka oli väkivaltaisten miesten auttamisen ammattilainen, eikä hänkään pystynyt valamaan toivoa. Jos minä jäisin ja jotain hirveää tapahtuisi, voisin syyttää vain ja ainoastaan omaa jääräpäisyyttäni. Minua oli varoitettu, todella suorin sanoin varoitettu."
Itseäni kirjaa lukiessani häiritsi eniten kirjoitustyyli. Se oli liian taiteellista, erilaisten ilmausten kautta kirjoitettua. Mitään ei tunnuttu sanottavan täysin suoraan. Aina kierreltiin ja kaarreltiin. Puhuttiin ukkospilvistä, vesisateesta, vaikka mistä. Päätin kuitenkin, että se ei vähennä niin paljoa kirjan arvoa, että olisin antanut vähemmän tähtiä. Se kuitenkin häiritsi itseäni, ihan loppuun asti. Toisaalta, se oli ihan ymmärrettävää kirjan aiheen huomioon ottaen. Jossain muussa kirjassa tuollainen kirjoitustyyli olisi saanut minut laskemaan kirjan alas ja vaihtamaan seuraavaan.
"Mikko häpesi itseään, ja minä omaa tilannettani, kaikkea mitä meille tapahtui, mitä Mikon lapset joutuivat kokemaan. Se esti minua puhumasta, ja niin me siirsimme häpeäämme seuraavalle ja taas seuraavalle sukupolvelle. Me opetimme, ettei ongelmista puhuta, ettei omaa perää liata, ja niin me jatkoimme ylisukupolvista vaikenemisen kehää. Väkivallan kiertokulkuakaan me emme pystyneet pysäyttämään, meistä ei tullut sukupolvea johon väkivalta olisi pysähtynyt. Minä jatkoin esi-isiemme perintöä, koska annoin väkivallan jatkua. Sellaisen naisen mallin minä annoin."
Arvosana: ****
Lukuhaasteet: Helmet19, PopSugar2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti