Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia
Sarja: Harry Potter #2
Sivumäärä: 365
ISBN: 978-951-31-8488-9
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1998 (suomennettu 1999)
Luettu: tammi-helmikuu 2019
Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Harry Potter ja Viisasten kivi
Ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat Harryn luokseen lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen.
Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkaan, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Jostain syystä Harry ja Ron Weasley eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin ja kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Pian koulussa alkaa tapahtua kummia.
Arvostelu: Toinen klassikkosarjan teos. Tuo ihmeellinen salaisuuksien kammio. Viisasten kiven kohdalla mainitsin, että se ei ole suosikkini sarjan kirjoista. Salaisuuksien kammiokaan ei ole suosikkini, mutta on se jo parempi kuin ensimmäinen osa. Minun mielestä. Vieläkään ei päästä sinne huippusuoritukseen, mutta lähellä ollaan. (Tai sitten vain olen lukenut nämä kirjat jo niin monta kertaa, että kaikki asiat eivät jaksa innostaa kuten ensimmäisellä lukukerralla.)
Tässä toisessa osassa saadaan tutustua uusiin, mielenkiintoisiin hahmoihin. Ihan ensimmäisenä haluan mainita Gilderoy Lockhartin, kuka on aivan mahtava hahmo, vaikka ärsyttävä onkin. Hänellä on oma kirjasarjansa, jossa hän kuvailee "omia" kykyjään ja kokemuksiaan. Kirjan lopussa kuitenkin selviää asian oikea laita, mikä on jo koko kirjan paistanut muiden hahmojen naamoilta. Silti, hänessä on jotain, mistä tykkään. Ehkä hänessä on niin paljon itsevarmuutta, että se jotenkin puhuttelee.
Toisena hahmona tulee Ginny (joka, kyllä, vilahtaa myös ensimmäisessä osassa). Ginny on yksi lempihahmoistani koko sarjan aikana. Hän on tarinaa ajatellen sivussa, mutta jotenkin hän on ihanan puhutteleva ja rakastettava hahmo. Vielä tässä alussa, hän on ihana pieni nuori lapsi, kuka haluaa vain hyväksyntää (perheeltään, muilta ja Harrylta). Hänessäkin on jotain, mihin tarttua ja mitä kokee omakseen. Hänessä on helppo nähdä pieni pala itseään.
"Harry juoksi eteiskäytävää keittiöön ja tunsi vatsansa kovertuvan ontoksi.
Petunia-tädin mestariluomusjälkiruoka, kermavaahtokeko sokeroituine orvokkeineen, leijui katonrajassa. Dobby kyhjötti kyyryssä nurkkakaapin päällä.
"Ei", Harry kähisi. "Ole kiltti... ne tappavat minut..."
"Harry Potterin täytyy luvata, ettei hän mene enää kouluun -"
"Dobby... ole kiltti."
"Hänen täytyy luvata, ettei mene."
"Minä en voi!"" luku 2, sivu 27
Salaisuuksien kammio keskittyy alussa siihen, että Harry ei saisi mennä kouluun. Tähän säätämiseen kuluu mukavasti kolmasosa kirjasta. Sitten päästään vihdoin vaikeuksien kautta voittoon ja Harry on koululla. Hommat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden pitäisi, vaan kangistettuja oppilaita (ja haamu sekä kissa) alkaa löytyä Tylypahkan käytäviltä. Ja totta kai, kukapas muu kuin Harry, alkaa tutkia tätä mysteeriä. Mysteerin selvitys ei kuitenkaan oikein etene, kunnes päästään kirjan loppuun ja hupsista, homma on ratkennut. Melkolailla sama kaava kuin ensimmäisessä osassa. Yllätyksiä paljon, mutta loppupeleissä lopun arvaa paljon ennen viimeistä sivua. Silti, loppuun asti on pakko päästä ja lopputulos saatava selville.
Arvosana: ***
Ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat Harryn luokseen lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen.
Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkaan, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Jostain syystä Harry ja Ron Weasley eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin ja kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Pian koulussa alkaa tapahtua kummia.
Arvostelu: Toinen klassikkosarjan teos. Tuo ihmeellinen salaisuuksien kammio. Viisasten kiven kohdalla mainitsin, että se ei ole suosikkini sarjan kirjoista. Salaisuuksien kammiokaan ei ole suosikkini, mutta on se jo parempi kuin ensimmäinen osa. Minun mielestä. Vieläkään ei päästä sinne huippusuoritukseen, mutta lähellä ollaan. (Tai sitten vain olen lukenut nämä kirjat jo niin monta kertaa, että kaikki asiat eivät jaksa innostaa kuten ensimmäisellä lukukerralla.)
Tässä toisessa osassa saadaan tutustua uusiin, mielenkiintoisiin hahmoihin. Ihan ensimmäisenä haluan mainita Gilderoy Lockhartin, kuka on aivan mahtava hahmo, vaikka ärsyttävä onkin. Hänellä on oma kirjasarjansa, jossa hän kuvailee "omia" kykyjään ja kokemuksiaan. Kirjan lopussa kuitenkin selviää asian oikea laita, mikä on jo koko kirjan paistanut muiden hahmojen naamoilta. Silti, hänessä on jotain, mistä tykkään. Ehkä hänessä on niin paljon itsevarmuutta, että se jotenkin puhuttelee.
Toisena hahmona tulee Ginny (joka, kyllä, vilahtaa myös ensimmäisessä osassa). Ginny on yksi lempihahmoistani koko sarjan aikana. Hän on tarinaa ajatellen sivussa, mutta jotenkin hän on ihanan puhutteleva ja rakastettava hahmo. Vielä tässä alussa, hän on ihana pieni nuori lapsi, kuka haluaa vain hyväksyntää (perheeltään, muilta ja Harrylta). Hänessäkin on jotain, mihin tarttua ja mitä kokee omakseen. Hänessä on helppo nähdä pieni pala itseään.
"Harry juoksi eteiskäytävää keittiöön ja tunsi vatsansa kovertuvan ontoksi.
Petunia-tädin mestariluomusjälkiruoka, kermavaahtokeko sokeroituine orvokkeineen, leijui katonrajassa. Dobby kyhjötti kyyryssä nurkkakaapin päällä.
"Ei", Harry kähisi. "Ole kiltti... ne tappavat minut..."
"Harry Potterin täytyy luvata, ettei hän mene enää kouluun -"
"Dobby... ole kiltti."
"Hänen täytyy luvata, ettei mene."
"Minä en voi!"" luku 2, sivu 27
Salaisuuksien kammio keskittyy alussa siihen, että Harry ei saisi mennä kouluun. Tähän säätämiseen kuluu mukavasti kolmasosa kirjasta. Sitten päästään vihdoin vaikeuksien kautta voittoon ja Harry on koululla. Hommat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden pitäisi, vaan kangistettuja oppilaita (ja haamu sekä kissa) alkaa löytyä Tylypahkan käytäviltä. Ja totta kai, kukapas muu kuin Harry, alkaa tutkia tätä mysteeriä. Mysteerin selvitys ei kuitenkaan oikein etene, kunnes päästään kirjan loppuun ja hupsista, homma on ratkennut. Melkolailla sama kaava kuin ensimmäisessä osassa. Yllätyksiä paljon, mutta loppupeleissä lopun arvaa paljon ennen viimeistä sivua. Silti, loppuun asti on pakko päästä ja lopputulos saatava selville.
Arvosana: ***
Tässä kirjassa itseä ärsyttää se, että kangistettujen ennalleen saaminen on niin hidasta. Eikö mistään taikamaailmasta löytyisi muka valmista alruunauutetta...
VastaaPoista