Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat.
Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikea päästää irti, kun hän on eläessään saanut niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken?
Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään?
Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä?
Tämä teos on Eilittän esikoisteos ja jotenkin se näkyi. Omalla kohdallani en kokenut tätä teosta niin koskettavaksi, kuin olisi voinut kuvitella. Tässä oli kyllä mahdollisuus koskettavuuteen, sillä tarinan pohja takakannen perusteella on kaikessa kokonaisuudessaan koskettava. Kirjan toteutus oli kuitenkin sellainen, että se vei koskettavuuden pois ja jäin vain miettimään liikaa tiettyjä seikkoja tässä kirjassa. Varsinkin lopetus oli sellainen, joka jätti mieleeni useitakin kysymyksiä. Monia asioita vain jätettiin auki, ilman kunnollisia selityksiä.
"Tämä ei ole unta. En voi sanoa itselleni, että kohta sinä heräät. Toisaalta en tunne myöskään huolta mistään, en murehdi Turkkaa ja lapsia, sillä uskon, että he pärjäävät. Maailmassa tapahtuu joka hetki paljon pahempia asioita kuin se, että keski-ikäinen, lapsensa lähes aikuisiksi kasvattanut nainen jää auton alle, lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. Elämä jatkuu, se on selvää. Onni on, ettei tämä tapahtunut kymmenen vuotta sitten."
Omasta mielestäni kirjan idea katosi melko alusta lähtien. Tarina vain paahtoi eteenpäin, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Ensin Ilona kuolee, sitten hän käy vähän katselemassa miten hänen perheensä voi, paheksuu heidän suruprosessia. Sitten hän ei enää halua mennä perheensä luo ja vaeltelee ympäriinsä. Tarinasta on vaikea saada kiinni ja sitten se jo loppuukin. Hahmot jäivät hieman valjuiksi ja suuri osa Ilonasta esiin tulleista piirteistä lähinnä ärsytti itseäni.
"Pöydässä on neljäskin tuoli, mutta seisoskelen etäämmällä. Antaisin mitä tahansa, että voisin istua heidän pöytäänsä ja kertoa mitä kaikkea ole kokenut: lentämisen, Uunisaaren, isän hellyyden Penelopea kohtaan, kaiken tämän ihmeellisen leijumisen ja horroksen. Sen ettei minuun sattunut, kun kuolin. Haluaisin kuulla, mitä he sanovat minulle."
Lyhyesti sanottuna tämä ei vain mielestäni ollut kovin toimiva kokonaisuus ja jotain suurta jäi puuttumaan. Eilittän kerronta kuitenkin on jotain sellaista, että pienellä kehityksellä siitä voi tulla jotain suurta. En siis tyrmää suoralta kädeltä ajatusta hänen seuraavan teoksen lukemisesta. Tämä teos nyt vain tuntui hieman etäiseltä ja tarina ei ollut mielenkiintoinen, vaikka pohja oli hyvä.
Genre: huumori, fantasia
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019
Arvosana: *½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti