Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja arvostettuun asianajotoimistoon on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää.
Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle. Reitin varrelle on jäänyt yksi lapsista, kotimaahan aviomies. Martta puolestaan on asunut koko ikänsä samoilla sijoilla, mutta ihmiset hänen ympäriltään ovat kaikonneet yksitellen. Esikoislapsi pappilan portaille, mies ensin sotaan, sitten ryyppyreissuilleen, poika Ruotsiin, tytär onnettomaan avioliittoon. Nyt jäljellä on enää lapsenlapsenlapsi Luca, poika joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmasta.
Joskus kirjan ymmärtää (ennemmin tai myöhemmin) ja joskus ei. Nyt oli se kerta, kun en ymmärtänyt. En hahmoja. En kaikkia osia. En kirjan ideaa. Takakannessa kuvaillaan monta tarinaa ja ongelmaa, mikä hieman hirvittää jo ennen kuin kirjan edes avaa. Kun sitten alkaa lukea tarinaa, kaikki takakannessa mainitut asiat lyödään samaan kasaan ja tungetaan lukijan nenän eteen. Paikassa ja ajassa hypitään. Asioita kerrotaan eri hahmojen näkökulmasta. Kokonaisuudesta tulee sekava ja jossain kohtaa sitä miettii, että mikä osuus oli kenenkin tarinaa ja mitkä asiat liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö mitkään. Onko tämä kirja vain sekava kokoelma eri henkilöiden tarinoita joissa on vain muutami yhtymäkohtia? Sellainen olo itselleni jäi, enkä vieläkään ole varma kaikista hahmoista ja miten he olivat sukua kenellekin.
"Minä näen sen silmissäni. Se on nyt seitsemän vuotta, kahdeksan kuukautta ja kaksi päivää vanha.
Säärissä on 17 mustelmaa ja hammasrivistössä kolme lovea. Sen paljaiden jalkojen takana pöllyää hiekka, kun se juoksee kotiin kertomaan, kuinka paljon kalaa se on saanut. Se haluaa kalapernoja. Sitä ennen se haluaa opettaa serkulleen miten ahven perataan. Itse se on oppinut sen tuntia aiemmin. Se on seitsemän ja sitä naurattaa koko ajan. Enemmän se hymyilee kuin kukaan muu lapsi. Kasvattiäitiinsä se varmaan luottaa, tietää, ettei äiti sitä satuta eikä hylkää.
Minä katselen sen elämää kaukaa ja toivon, että pitävät sitä hyvin."
En palaa takaisin koskaan, luulen, käsittelee monia tärkeitä aiheita ja se saa lukijan miettimään. On alkoholiongelmia, perheväkivaltaa, traumoja, vankilassa olemista, kuolemaa, syöpää, kiusaamista, vihaa... Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle. Monia tabuja. Monia asioita, joista pitäisi kirjoittaa enemmän. Mitä pitäisi tuoda enemmän esille. Valitettavasti tähän kirjaan noin pitkä lista on liikaa ja tekee siitä vain epäselvän lukea. Vaikean pysyä perässä.
"Martta käski Topin odottaa ja jäi kysymään lääkäriltä, paljonko aikaa miehellä oli.
"Lapsikin tässä tuloillaan vaikkei se vielä näy. Kolmas", Martta sanoi.
"Kuukausia. Puoli vuotta, jos hyvin käy."
Martta kääntyi Topin perään, mutta lääkäri huikkasi vielä pysähtymään.
"On sitä kyllä yksi keino, jota voi vielä kokeilla."
"No?" kysyi Topi.
"Viina. Viina se parantaa jos sen joku parantaa."
Nimi: En palaa takaisin koskaan, luulen
Kirjailija: Satu Vasantola
Genre: fiktio
Sivumäärä: 299
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018
Arvosana: **
Lukuhaasteet: Helmet19 (4. Kirjailijan ainoa teos)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti