Sini Helminen: Kiven sisässä

Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnuteltuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.
Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.

     Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa Väkiveriset-sarjassa. Ainoa hahmo, joka esiintyy molemmissa kirjoissa on outo Tuulia, josta ei oikein vieläkään saa kunnolla otetta tämän kirjan perusteella. Hänestä ei paljon kerrota, hän vain on ja auttaa uusia salaisuuden selville saajia. Sen lisäksi, että Tuulia on edelleen hieman mysteeri, ei tässä kirjassa myöskään kauheasti paneuduttu siihen mytologiaan, joka tässä koko sarjassa on pohjalla. Kuitenkin tässä kirjassa oli kerrottu asioista enemmän ja paremmin kuin ensimäisessä osassa, siitä suuri plussa. Edelleen olisin kuitenkin kaivannut jotain lisää. Enemmän tietoa. Enemmän jotain.
     Tässä osassa Minecraft oli selkeäsi isossa osassa tarinaa. Omasta mielestäni ehkä vähän liikaakin. Näin ihmisenä kuka ei ole koskaan kyseistä peliä pelannut, ei oikein saanut mitään irti niistä kohdista, joissa pelattiin ja kuvailtiin pelin etenemistä. Ja näitä vaiheita oli melko paljon, eivätkä ne oikein tuntuneet vievän mitään eteenpäin. Pitkin kirjaa oli myös paljon viittauksia pelistä löytyviin hirviöihin, joista ei oikein saanut tarttumapintaa ja Pekon ajatukset jäivät tämän takia vähän vaisuiksi.
     Kokonaisuudessaan tämä kirja oli ihan luettava. Kuten ensimmäinenkin osa. En kuitenkaan koe mitään suurta hinkua ottaa käsiini seuraavaa osaa. Vaikka tämä osa oli parempi kuin edellinen, ei tämä silti ollut mitenkään ihmeellinen ja niin mielenkiintoinen. Perus kirja, joka ei sisältänyt mitään menestystarinaa. Voin suositella tätä kirjaa niihin hetkiin, kun muuta ei ole ja haluaa lukea jotain missä ei tarvitse ihan hirveästi miettiä mitä tapahtuu. Toki tämä kirja jätti jonkin verran kysymyksiä päähän roikkumaan, että jos vastauksia kaipailee, ei tähän kirjaan kannata tarttua. Lisäksi tämän kirjan lopetus oli sellainen, että se jätti suuren kysymysmerkin pään päälle pyörimään. Homma jätettiin niin auki, että luulisi pääsevänsä lukemaan jatkoa seuraavasta osasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä sarjan seuraava osa on itsenäinen jatko-osa. Ehkä sitten sarjan viimeisessä osassa saamme kuulla hieman jatkoa tämän kirjan lopetukseen liittyen.

Nimi: Kiven sisässä
Kirjailija: Sini Helminen
Genre: fantasia
Sarja: Väkiveriset #2
Sivumäärä: 220
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2017

Kirjailijan muut teokset: Kaarnan kätkössä
Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajalla), PopSugar19 (8. Kirja harrastuksesta)

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Bollywood on päätynyt Riikaan tekemään hanttihommia ja elämään muiden hyväntahtoisuuden varassa. Kaikki muuttuu, kun hän saa itseltään oudon kirjeen, jonka kirjoittamisesta hänellä ei ole mitään muistikuvia. Kirjeessä häntä kehotetaan lähtemään välittömästi Pohjois-Irlantiin.

     Aistienvartija jatkaa Väki-sarjaa kertomalla tarinaa suurimmaksi osaksi Bollywoodin näkökulmasta. Aina välillä päästään myös muiden pään sisään, mutta ei niin usein, että kokonaisuus muodostuisi aukottomaksi. Näin kirja hämmentää ja saa miettimään, aikalailla samanlaisia asioita kuin Bollywoodkin ajattelee. Epäilykset kasvavat ja kun kukaan ei tunnu tutulta, kehen voi luottaa.

     "Hän tiesi, ettei ollut lähtenyt kotoa siksi, että hänen elämänsä olisi ollut täysin kamalaa. Hän oli lähtenyt siksi, että ensimmäistä kertaa hän oli nähnyt vaihtoehdon. Hän oli löytänyt ihmisiä, omia ihmisiään. Hän oli ollut onnellinen. Ehkä hän voisi olla taas.

     Ja ehkä oli myös mahdollista rakastaa kulttuuriaan - kaikkia kulttuureitaan - ja silti vihata osia niistä. Ehkä oli mahdollista rakastaa perhettään ja vihata isäänsä.

     Hän irrotti kätensä metallikaiteesta ja pyyhkäisi silmien alta, jottei mitään märkää ollut päässyt karkaamaan. Kun hän oli laskemassa käsiään alas, hän pysähtyi katsomaan tatuointejaan. Oikeassa ranteessa luki Pride, vasemassa Shame. Ylpeys ja häpeä."

     Kirja jatkuu melkein suoraan siitä mihin ensimmäinen osa loppui. Ei täysin, jonkin aikaa on ehtinyt kulua, mutta ei kovin montaa kuukautta. Sitten on taas aika porukan jäsenten kohdata. Koska en halua spoilata ensimmäistä osaa tässä tekstissä, en voi sanoa kauheasti tästä aiheesta. Sen kuitenkin sanon, että olisin kaivannut uudelleen kohtaamiseen jotain lisää. Nyt se jäi hieman valjuksi ja tyhjäksi. Olisin halunnut kuulla lisää ajatuksia ja mietteitä, miten asiat muuttuivat kun linnut palasivat.

     Muuten tämä kirja jatkoi sitä laadukasta tasoaan, mitä mielestäni Rouhiaiselta voi odottaa. Kirja pitää otteessaan, ei ehkä niin hyvin kuin ensimmäinen osa, mutta melkein. Toki omaan mielipiteeseeni hieman vaikuttaa se, että Bollywood ei ollut ensimmäisen osan perusteella mikään lempihahmoni enkä kaivannut lisää tietoa hänen ajattelustaan. Tämän kirjan jälkeen mielipiteeni on täysin sama. Silti en pidä tätä kirjaa mitenkään huonompana tai turhempana, juoni otti suuria harppauksia eteenpäin ja tarina oli mielenkiintoinen alusta loppuun. Sillä kenen näkökulmaan pureudutaan enemmän, ei tässä kohtaa ole niin suurta merkitystä. Lyhyesti sanottuna tämä kirja oli siis todella hyvää jatkoa ensimmäiselle osalle ja toivon todella, että kolmas osa on samaa tasoa.

Nimi: Aistienvartija
Kirjailija: Elina Rouhiainen
Genre: fantasia
Sarja: Väki #2
Sivumäärä: 411
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018

Kirjailijan muut teokset: Muistojenlukija, Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty, Vainuttu
Arvosana: ****½

Lukuhaasteet: Helmet19 (46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö), PopSugar19 (6. Kirja, jonka kannessa/nimessä on kasvi)

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Kuka tahansa, joka oli kiinnostunut linnuista, ei voinut olla ihmettelemättä niiden muuttokäyttäytymistä.
Mistä ne tiesivät, minne mennä?
Mikä kertoi niille, että ne olivat perillä?

En ole vähään aikaan lukenut kirjaa, jota en millään haluaisi laskea käsistä. Kirjaa, joka on alusta loppuun koukuttava ja tunteita herättävä. Kirjaa, jonka haluaisin lukea heti uudestaan. Nyt kuitenkin oli tuon kirjan aika. Nimittäin Elina Rouhiaisen Väki-sarjan avausosa, Muistojenlukija. Olen lukenut Rouhiaisen aikaisemmasta Susiraja-sarjasta muutaman osan ja rakastin niitä (jatko-osat olisi tarkoitus lukea tässä piakkoin). Tätä kirjaa rakastin vielä enemmän. Ja se on aika paljon sanottu.

     "Dai ei vieläkään vastannut. Kiurua alkoi nolottaa toden teolla.
     Sitten: "Mikä sinun lempikirjasi on?"
     Kysymys, jota Kiuru oli aina vihannut. Ihmiseksi, joka luki paljon, hänellä oli harvinaisen vähän varmuutta siitä, mikä oli hyvää kirjallisuutta.
     "Tuo on aika henkilökohtainen kysymys", hän vitsaili.
     Dai ei hymyillyt."

     Muistojenlukija kertoo Kiurusta, kenellä on salaisuus. Salaisuuden tietää vain vanha naapuri, nykyinen ihastus, Samuli. Ja eräänä päivänä myös eräs kolmikko. Porukka, josta kaksi on romaneja ja yksi on Intiasta. Heillä on kaikilla on yksi yhdistävä tekijä, kunnes Samulista paljastuu jotain. Kauan kestänyt ystävyys saa kovan kolauksen ja luottamus hajoaa pieniksi palasiksi.
     Kiuru näkee erilaiset muistot lintuina. Hän ei tiedä kaikkea mitä voisi voimallaan tehdä tai miksi hänellä on sellaisia. Hän pyrkii olemaan välittämättä linnuista, kunnes yhtenä päivänä hän tarttuu tuntemattoman henkilön muistoon. Tämä henkilö kuitenkin huomaa sen, vaikka yleensä ihmiset ei ymmärrä mitä tapahtuu. Tästä henkilöstä muodostuu ajan mittaan tärkeä henkilö Kiurulle. Henkilö, joka vielä särkee sydämen.
     Tämä kirja tempaisi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Tarina eteni hyvin, alusta asti lukija imaistiin syvälle juoneen. Lisäksi kirjassa oli muutamia yllätyksiä, mitä ei uskoisi tulevankaan. Välillä päästään näkemään muidenkin hahmojen ajatuksia, mutta melkein koko kirja kertoo Kiurusta ja hänen elämästään. Hahmona Kiuru ei tuntunut mitenkään kovin ihmeelliseltä. Hän tuntui ihmiseltä, joka ei täysin tunne itseään ja on vasta etsinnän puolimatkassa. Kuitenkin kasvua näkyy jo tämän kirjan aikana, enkä malta odottaa mihin tuo kasvu vielä johdattaa.
     Muut hahmot olivat myös ihania ja heihin pääsi aika hyvin jo tässä osassa tutustumaan. Seuraavissa osissa päästään varmasti vielä syvemmälle, mutta nyt saatiin rakennettua hyvä pohja. Päähahmoista Dai (Damien) oli sellainen kehen rakastuin. Hän on herkkä, vaikka esittääkin kovaa ulkokuorensa avulla. Hänen veljensä Nelu taas tuntuu hieman kaukaiselta, eikä hänestä saanut tässä kirjassa kunnolla otetta. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta omalla tavallaan ei vaikuta. Kolmas tässä vaeltelevassa porukassa on Bollywood. Queer, kenestä tulee käyttää pronominia "them" tai "they". Hän on ihanan ystävällinen ja sellainen kaikkien kanssa toimeentuleva. Sen suurempaa ja syvempää kosketusta ei häneenkään tässä kirjassa saa. Tämä porukka onkin aika sekalainen joukko ja en malta odottaa, että pääsen lukemaan lisää heistä ja heidän tekemisistä ja historiasta.

Nimi: Muistojenlukija
Kirjailija: Elina Rouhiainen
Genre: fantasia
Sarja: Väki #1
Sivumäärä: 387
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2017

Kirjailijan muut teokset: Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty, Vainuttu
Arvosana: *****

Lukuhaasteet: Helmet19 (31. Kirjassa kuljetaan metrolla), PopSugar19 (18. Kirjassa jollain on supervoimia)

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Lue tarina, jonka kaltaista ei ole. Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole.
Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.
Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe - tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

     Olen kuullut tästä kirjasta kahta eri mielipidettä, toiset ovat tykänneet ja toiset eivät. Itse en tiedä kumpaan ryhmään kuulun, ehkä siihen ketkä tykkäsivät. Tämä kirja kuitenkin pitää sisällään myös sellaisia asioita, joista en niin kauheasti tykännyt. Ensimmäisenä ja suurimpana asiana ehkä sen, miten paljon tässä oli yhtäläisyyksiä Harry Potteriin: lapsi saa sinä päivänä kun täyttää yksitoista tietää, että on olemassa toinenkin maailma; tässä toisessa maailmassa on elänyt jokin aika sitten todella paha henkilö/velho; tämä paha ihminen haluaa jotain Morriganilta; Morriganilla ja tällä pahalla ihmisellä on yhdistävä tekijä (ei taikasauva, mutta läheltä liippaa); Morrigan yrittää tutustua ja selviytyä uudessa maailmassa; perhe, jonka luona Morrigan aluksi asuu, ei pidä hänestä. Toki erojakin on, mutta nuo yhtäläisyydet olivat ehkä itselleni hieman liikaa.

   ""Miksi autoit minua?"
   "Koska..." Sointu empi. "Koska vihaan Noellea. En pidä paljon sinustakaan, mutta Noellea todella vihaan. Ja myös koska..." Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi. "Sinä muistat minut. Etkö muistakin? Muistat minut takaa-ajosta."    "Melkein potkaisit minut koetuksista."
   "Ja pyhäinpäivän illasta. Muistatko senkin?"
   Morrigan katsoi häntä vihaisesti. "Sinä tyrkkäsit minut lampeen. En minä sellaista noin vain unoh-"
   "Kukaan ei koskaan muista minua", Sointu keskeytti puhuen nopeasti. Hän katsoi Morrigania kummallisesti. "Ihmiset unohtavat mesmeristit, siinä koko jutun juju. Mutta sinä muistat." Hän vilkaisi käytävälle. "Täytyy mennä." Hän juoksi saadakseen kiinni suojelijansa ja ehti kadota kulman taakse ennen kuin Morrigan oli keksinyt mitä sanoa.
   "Onpa erikoinen tyttö", Jupiter sanoi katsoessaan hämmentyneenä Soinnun perään."Kuka hän on?"
   "Sointu Mustapalo." Morrigan poimi hylätyn julisteen maasta, taitteli sen ja pani taskuunsa. "Hän tosiaan on outo."
   "Hmm?" Jupiter ravisteli itsensä hereille mietteistään ja tarkensi katseensa Morriganiin.
   "Sanoin että hän tosiaan on outo."
   "Kuka on outo?"
   "Sointu."
   "Kuka on Sointu?"
   Morrigan huokaisi. "Tosissasi? Antaa olla."

     Tämä kirja aloittaa siis sarjan, joka kertaa maailmasta/kaupungista nimeltä Nevermoor. Nevermoorissa asuu magnifikatteja, vampyyreja, haamuja ja muita vastaavia olentoja. Nevermooria hallitsee Meineikas Seura, jonka jäseneksi Morrigan pyrkii, Jupiterin avustuksella. Päästäkseen seuraan hakijalla tulee olla jokin kyky, sekä hänen tulee läpäistä kolme koetusta (tai tässä tapauksessa neljä kun yksi koetus lisätään yllättäen mukaan). Morrigan ei kuitenkaan usko, että hänellä on kykyä, minkä takia häntä jännittää koetukset, varsinkin viimeinen. Sen lisäksi Morriganin ei pitäisi olla Nevermoorissa, sillä hän on kotoisin kaupungista jonka jäsenet eivät saa tulla tähän maagiseen maailmaan.
     Alkuasetelmat ovat hyvät ja ne innostivat minua tarttumaan tähän kirjaan. Toteutuksen puolesta homma jäi kuitenkin hieman vaisuksi. Maailma jäi jotenkin tuntemattomaksi, eikä siitä saanut kunnolla otetta. Kuvailua oli liian vähän. Asiat tapahtuivat nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Hommat vain vyöryi vauhdilla eteenpäin eikä kunnollista levähdystaukoa tullut missään vaiheessa. Ja sitten kirja loppui. Suurten paljastusten jälkeen. Noin vain. Toki siitä on hyvä jatkaa seuraavassa osassa.
     Ajatukseni voidaan kiteyttää niin, että tämä kirja jätti minut vähän kylmäksi. Kirjaa oli kyllä ihan mukava lukea, mutta se ei ollut sellainen tajunnan räjäyttävä kokemus. Kirjassa oli hyviä puolia ja asioita joista pidin, mutta myös niitä huonoja puolia. Ja näin kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi vain ne huonot, mikä näkyy tähdissä. Jos lukisin tämän kirjan uudestaan (mihin minulla ei ole minkäänlaista innostusta tai mielenkiintoa), voisin päätyä johonkin toiseen tulokseen. Nyt minun on kuitenkin pakko sanoa, että odotin enemmän tältä kirjalta kun sain.

Nimi: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow)
Kirjailija: Jessica Townsend
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Genre: fantasia
Sarja: Nevermoor #1
Sivumäärä: 465
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017 (suomennettu 2018)

Arvosana: **½

Lukuhaasteet: Helmet19 (30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema), PopSugar19 (39. Kirjaan liittyy peli/ongelma/vastaava)

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Koskettava tarina kissasta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä.
Kollikissa Nana silmäilee maailmaa tyynen välinpitämättömästi, kuten kissa ainakin, ja ystävystyy sattuman kaupalla Satorun, kissarakkaan nuorukaisen kanssa.
Onnea tuovan numeron seitsemän mukaan nimetty Nana on asunut Satorun luona viisi vuotta, kun Satoru eräänä päivänä ilmoittaa, ettei Nana voi enää jäädä hänen luokseen. Mies ja kissa lähtevät matkaamaan löytääkseen Nanalle uuden kodin. Matkallaan läpi Japanin he tapaavat Satorun vanhoja ystäviä ja kasvavat yhdessä ymmärtämään rakkauden merkityksen. Mutta miksi Satoru tahtoo kaikesta huolimatta luopua Nanasta?

     Lainasin tämän e-kirjana ilman sen suurempaa syytä. Se oli lainattavissa ja tarvitsin Helmet-haasteeseen sopivan kirjan. Tämä siis valikoitui kaikkien mahdollisten kirjojen lomasta. Enkä ole yhtään pahoillani siitä, sillä tämä oli yllättävän mukava lukukokemus. Ei paras sellainen, mutta kuitenkin niin hyvä, että luin kirjan mielelläni loppuun ja pystyin arvioimaan sen keskivertoiseksi kirjaksi.
     Kirja siis kertoo kissan ja miehen matkasta, kissan näkökulmasta. Tai ainakin niin voisi luulla tuon takakannen tekstin perusteella. Yllätyksenä itselleni tuli se, että melkein puolet kirjasta oli menneisyydessä rämpimistä ja vanhojen tarinoiden kuuntelua. Se niin sanottu matkustaminen ja siitä kertominen jäi aika vähälle. Mikä itselle ainakin oli pettymys. Minua ei niinkään kiinnostanut Satorun lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat, sillä en kokenut niiden liittyvän niin suuressa osin itse tarinaan. Toki niillä oli merkitystä kirjan lopussa, saatujen ystävien merkeissä, mutta muuten niillä ei ollut suurta painoarvoa. Vaikka ne veivätkin suuren siivun kirjan sivuista.
     Niissä kohdissa kun kertojana toimi kissa, oli onnistuttu mielestäni todella hyvin. Vaikka Nana tuntuikin hieman ylikissalta, sillä hän osasi niin paljon kaikkea ja oli niin viisas, kissamainen ajattelu oli hyvin saatu tuotua sivuille. Nämä kohdat olivat myös sellaisia, missä ei tarvinnut miettiä sitä, että kuka nyt oikeastaan puhuu. Muuten näitä kohtia meinaan oli, alusta loppuun asti. Kertojan vaihtumista ei ilmaistu mitenkään ja siinä sitten meni hetki tajuta, että ahaa, nyt maailmaa katsotaan jonkun toisen silmistä. Ja aina en ollut edes ihan selvillä, kenen.
     Kokonaisuutena kirja oli siis viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Juoni ja idea tarinan takana oli ihana, vaikka toteutus ei ihan niin hyvin onnistunutkaan. 

     "Matkamusiikkimme alkoi tänäänkin kappaleesta, joka toi mieleen kyyhkyset.
     Tien varrella kasvoi sikin sokin keltaisia ja violetteja kukkia. Niitty ei ilmeisesti ollut istutettu, vaan villinä rehottavat kasvit olivat luonnonkukkia.
     Hokkaidön tiet olivat näköjään hieman hunningolla mutta niiden penkereet kukoistivat. Ero Tokion asfaltilla ja betonilla verhottuihin katuihin oli valtava. Täällä oli päällystämättömiä teitä sielläkin, missä kaupunki vaikutti vielä jatkuvan. Ehkä sen takia maisema oli niin levollinen. Oli helppo hengittää."

Nimi: Matkakissan muistelmat (The Travelling Cat Chronicles)
Kirjailija: Hiro Arikawa
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Genre: eläimet
Sivumäärä: 250
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2019)

Arvosana: ***

Lukuhaasteet: Helmet19 (20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria), PopSugar19 (32. Kirjailija on kotoisin Aasista)

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä Väkiveriset-sarjat punoutuu neljän teeman ympärille: metsän, vuoren, veden ja maan.
Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.
Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä kirja oli vuonna 2018 Kuvastaja-palkinnon ehdokkaana. Palkinto kuitenkin meni tuolloin Elina Rouhiaisen kirjalle, mutta tämän teoksen luettuani olisin hyvin voinut kuvitella palkinnon eri kirjalle (toki en ole vielä tuohon silloin palkinnon voittaneeseen kirjaan ehtinyt tutustua). Tämä kirja piti kyllä otteessaan alusta loppuun asti, vaikka ei ihan täydellinen teos ollutkaan.

     "Odotin Tauno Palon aiakisia hirsiaittoja, mutta sen sijaan minua odottaa näky, joka tuo enemmän mieleen risteytymän siirtolapuutarhaa ja kasvitieteellisen viktoriaanisia kasvihuoneita. Selvästikään Tapio ei ole aivan yhtä patavanhoillinen kuin Marraksen isä.
     Tapiolan muurit eivät Hiitolan tavoin kätke taakseen pikkukaupunkia: aidat vain rajoittavat osan metsästä, luovat turvallisen suojamuurien ihmisten maailmaa vastaan. Paitsi että metsä muurien sisäpuolella ei ole aivan samanlainen kuin sen ulkopuolella. Se on liian rehevää, liian vihreää, kuin olisi asettanut päähänsä Smaragdikaupungin vihreät lasit tai joku olisi leikkinyt kuvankäsittelyohjelmalla. Eikä tämä metsä ole Suomen karua havumetsää, ei, siinä on sekaisin tammia, pihlajia, tuomia, katajia, koivuja ja jopa sypressejä. Violetit metsäkurjenpolvet ja valkeat metsätähdet kukkivat vierekkäin, mustikka- ja puolukkavarvut notkuvat suurista, mehevistä marjoista, vaikka niiden ei pitäisi tähän aikaan vuodesta vielä olla muuta kuin hempeitä haaveen aavistuksia mehiläisten tuntosarvissa. Omenat hehkuvat valkean kuulaina ja punertavina puiden oksilla ja pihlajanmarjat loistavat kirpakan oransseina."

     En ole itse kovin paljoa tutustunut Suomen mytologiaan, joten tähän kirjasarjaan tutustuminen tuntui mielenkiintoiselta ja hyvältä idealta. Saisi jonkinlaisen paremman käsityksen, ehkä. Tämän ensimmäisen kirjan avulla pääsi tutustumaan metsän väkeen ja hiisiin. Hyvä alku siis. Kuitenkin tämän kirjan kautta sai vain pintaraapaisun ja kaikki keskittyi aikalailla kirjan loppuun. Alku oli hidas ja oikeastaan mitään ei tapahtunut. Sitten viimeisillä sivuilla sattui ja tapahtui senkin edestä. Ja sitten taas hidastettiin, kuvailtiin maisemaa ja tapahtumia. Tämän jälkeen kirja jo oikeastaan loppuikin. Ilman sen suurempaa lopetusta.
     Sarjan osat ovat itsenäisiä teoksia, mikä tosiaan näkyi vähän tämän kirjan lopussa. Asioita jätettiin roikkumaan, mutta silti ei tullut sellaista oloa, että näihin kysymyksiin saisi vielä vastauksen myöhemmin. Toivon kuitenkin, että seuraavissa osissa hahmoja ja varsinkin niitä mytologisia hahmoja avataan hieman lisää ja kerrotaan heistä enemmän. Kunnolla. Nyt heistä mainittiin pari, mutta ei menty sen syvemmälle.
     Kirjan tarina eteni mukavasti, vaikka itse olisinkin halunnut toiminnan alkavan jo vähän aikaisemmin. Tämä oli kirja, jonka lukemista voin kyllä suositella. Tämä ei kuitenkaan ollut kirja, jonka haluaisin omaan kirjahyllyyni. Yhden lukukerran kokemus siis, eikä siitäkään kovin paljoa jäänyt mieleen. Hahmoista ei kerrottu paljoakaan, vaikka sitä oli muutaman kohdalla vähän yritetty. Kuitenkaan sellaista täysin kokonaista kuvaa ei tuntunut tulevan kenestäkään, edes päähahmosta.

Nimi: Kaarnan kätkössä
Kirjailija: Sini Helminen
Genre: nuoret, fantasia, LGBT, romantiikka
Sarja: Väkiveriset #1
Sivumäärä: 220
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2017

Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (5. Kotimaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokas)

Elena Mady: Varjo

Jos elämä on kuin dekkarin sivuilta, ongelmat eivät pääty yhteen täydelliseen suudelmaan.

Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?

Jos selviää sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerikomistuksen syliin, elämän pitäisi olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi. Hänen henkeään uhataan, ja jokainen askel kohti omaa identiteettiä tuntuu painajaisen tavoin johdattavankin kauemmaksi siitä. Kukaan ei tunnu myöskään haluavan ottaa käyttöön Alexin perimän yhtiön teknologiaa, joka olisi askel eroon fossiilisista polttoaineista. Kintereillä lymyävä pahuus uhkaa jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa kuin jättää kaikki taakseen?

     Varjo on jatko-osa Vaihdokkaalle, jonka luin tuossa joku aika sitten. Tykkäsin ensimmäisestä osasta ja odotin innolla tämän toisen osan lukemista. Ja minun onnekseni en joutunut pettymään. Tämä toinen osa jatkoi sitä samaa hyvää linjaa, jonka ensimmäinen osa aloitti. Kyllä, ensimmäisessä osassa oli asioita jotka olisin halunnut muuttaa. Kyllä, tässä toisessa osassa oli myös sellaisia asioita. Näillä kuitenkin on mentävä ja voin tyytyväisenä antaa tälle teokselle neljä tähteä.

     Tämä teos oli jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa kattoi melkeinpä koko kirjan. Se painottui Alexin oman identiteetin ja menneisyyden etsimiseen. Eli asiaan, jota jäin ensimmäisessä osassa kaipaamaan. Nyt sain siitä kunnon annoksen ja menneisyyden varjo alkoi siirtyä sivuun. Miinuksena kuitenkin tuli se, että juuri mitään muuta kirjassa ei sitten päässytkään tapahtumaan. Tämä teos oli selvästi ns. väliteos, joista en yleensä pidä. Tämä kuitenkin avasi sen verran ensimmäisessä osassa muodostuneita kysymyksiä, että jostain syystä halusin antaa useammankin tähden. Toista lukukertaa en kuitenkaan tämän kirjan parissa silti alkaisi pitämään. Ei tämä niin ihmeellinen ollut.

     Tämä kirja siis painottui Alexin vaihdokkaan menneisyyteen ja perheen etsimiseen. Siinä sivussa ensimmäisestä osasta tuttu murhaaja piinasi vielä omalla tavallaan varjoissa. Tämän lisäksi saatiin tietää lisää muistakin kirjan hahmoista. Isojakin yllätyksiä mahtui mukaan. Alexin ja tämän ah niin ihanan hakkerin, Jessen, tarinasta ei kerrottu juuri mitään. Minkä koin pienenä miinuksena. Kuten muutenkin sen, että tarinallisesti tämä kirja ei kovin paljoa vienyt mitään eteenpäin ensimmäisen osan loppuun nähden. Ehkä kolmas, ja viimeinen osa, sitten on vielä jotain parempaa.

     "Jokaisen kilometrin kohdalla halusin vain kääntyä takaisin ja soittaa Jesselle, sanoa, että olin hänen nyt ja aina. Mutta ajoimme turmapaikan ohi ja muistin, miten Saralle ja hänen vanhemmilleen oli käynyt. Heidät oli murhattu. Sitäkö toivoin Jesselle?
     Hieman ennen kuin saavuimme lentokentälle, kännykkääni tuli viesti. Palkkaamani etsivä oli selvittänyt äitini osoitteen ilman ongelmia. '24 Arundel Gardens, Notting Hill, London', supisin ääneen. Jos jotain sanoi ääneen, se tuli todeksi.
     Katsoin ikkunasta marraskuun likaista maisemaa. Liiketiloja ja halpahalleja, bensa-asemia ja toimistorakennuksia vilisi silmissä. Suomessa oli paljon hienoa ja hyvää. Terveyttäkin hoidettiin lähes ilmaiseksi. Silti tienoon rumuus lohdutti. Oli aina helpompi paeta jostain, mikä ei houkutellut jäämään."

Nimi: Varjo
Kirjailija: Elena Mady
Genre: nuoret, fantasia
Sarja: The Body Jumper #2
Sivumäärä: 265
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2016

Kirjailijan muut teokset: Vaihdokas
Arvosana: ****

Lukuhaasteet: PopSugar19 (4. Kirja, josta mielestäsi pitäisi tehdä elokuva)

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Ruotsin asevientipäätöksistä vastaava Carl Palmcrona löydetään hirttoköydestä edustuskodistaan Östermalmilta. Tyhjässä huoneessa ei ole mitään, minkä päälle hän olisi voinut kiivetä. Silti tapaus vaikuttaa itsemurhalta.

     Tukholman edustalta löytyy kuollut nainen holtittomasti ajelehtivasta moottoriveneestä. Naisen keuhkot ovat täynnä vettä, mutta vaatteet ja vene eivät ole märkiä. Onko kyseessä onnettomuus?

     Suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna alkaa tutkia kuolemia ja löytää niiden väliltä yhteyden. Samalla hän oivaltaa, että kolmaskin ihminen on hengenvaarassa.

     Syksyllä tutustuin tähän kirjasarjaan ensimmäisen osan, Hypnotisoijan, merkeissä. Nyt päädyin vihdoin ja viimein lukemaan toista osaa. Ensimmäisen osan tavoin tämä kirja piti otteessaan varsin hyvin, alusta loppuun asti. Keskivaiheilla kirjaa tapahtui aina silloin tällöin jotain, mikä sai sydämen pamppaileemaan ja mielen valpastumaan. Verrattuna kuitenkin kirjan alkuun tai loppuun, ei keskiosa ollut kovin jännittävä. Mikä tosin on dekkareille tyypillistä. Alussa homma lähtee käyntiin ja sitten vetkutellaan, kunnes homma selviää.

     "- Nähdään vartin päästä Sankt Göranin sairaalan kappelissa, Joona sanoo ja irrottaa tietokoneen seinästä, ottaa sen kainaloonsa ja lähtee kävelemään kahvilan ovelle.

     Kahvilan pitäjä katsoo hyvin hämmentyneen näköisenä ja yrittää asettua Joonan tielle.

     - Tietokone ei lähde minnekään.

     - Se on pidätetty, Joona sanoo ystävällisesti.

     - Mistä sitä epäillään?

     Mies jää seisomaan paikoilleen ja katsoo Joonan perään kasvot kalpeina. Joona heilauttaa vapaata kättään ja menee ulos auringonpaisteeseen."

     Olen itse vähän huono lukemaan dekkareita, joissa ei tapahdu juuri mitään alun ja lopun välillä. Lukeminen tuntuu osin puuduttavalta ja sitä vain odottaa, että koska taas tapahtuu. Tämän takia harvoin tartun dekkareihin, ellen tiedä niiden sisältävän toimintaa ja jännitystä alusta loppuun (toki tähän on myös olemassa poikkeuksia). Tämäkin sarja on hyvin hehkutettu ja Keplerin nimen takana olevaa pariskuntaa on ylistetty heidän kirjoitustyylistään. Silti, tämä kirja jätti minut jotenkin kylmäksi, sillä kaipasin siltä vähän enemmän. Kyllä, kirjassa on hyvin kuvailtu niitä kohtia missä oikeasti tapahtuu. Ei, sitä tapahtumista ei ollut minulle riittävästi. Sain kuitenkin luettua kirjan alusta loppuun ja olen vakaasti päättänyt lukea koko sarjan. Tiedä sitten, että onko se virhe vai ei.
     Itseäni tässä kirjassa häiritsi ehkä eniten se, että joitain asioita toistettiin. Useampiakin asioita. Ja toistojen välillä ei ollut kuin ehkä pari lukua. Eli ei juuri mitään tämän kirjan lukujenmuodostus-tyylillä, kun osa luvuista oli pari sivua pitkiä. Mielestäni turha toistelu ei vain sovi tälläiseen tiivistunnelmaiseen dekkariin. Varsinkaan, kun nuo toistot eivät mielestäni olleet mitenkään oleellisia ja ihmeellisiä. Ne vain oli, täyttämässä sivuja, kun ei muutakaan keksitty.
     En voi ihan täysin lytätä tätä kirjaa, sillä olihan tämä ihan viihdyttävä lukukokemus. Ei sellainen, että haluaa lukea kirjan heti perään uudelleen, mutta kuitenkin sen verran viihdyttävä, että kirjan lukeminen ei tuntunut turhalta. Ei tämä silti nouse kauhean korkealle lukemieni dekkarien listalla.

Nimi: Paganini ja paholainen (Paganinikontraktet)
Kirjailija: Lars Kepler
Suomentanut: Elina Uotila
Genre: jännitys, rikos
Sarja: Joona Linna #2
Sivumäärä: 621
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2010 (suomennos 2011)

Kirjailijan muut teokset: Hypnotisoija
Arvosana: ***½

J.K. Rowling: Harry Potter ja Liekehtivä pikari

Harry Potter ja Liekehtivä pikari on yksi sarjan lempiosistani, sillä tässä alkaa vihdoin ja viimein tapahtua. Alusta loppuun asti. Sen lisäksi tässä kirjassa ystävyyssuhteisiin tulee uusia kuvioita, eikä kaikki ole aina ruusuilla tanssimista. Aikaisempiin osiin verrattuna tässä osassa on siis enemmän draamaa ja suhdekiemuroita, joiden seassa tarvitsee rämpiä, löytääkseen takaisin perille. Tässä osassa mukaan kuvoihin tulee myös ihastumiset ja niiden vaikeus. Tämä on myös ensimmäinen osa, jonka aikana lukijan (tai ainakin minun) silmäkulmasta vierähtää kyynel jos toinenkin. Väkisin. Ihan sama kuinka montaa lukukertaa on jo takana, kyyneleet tulee samassa kohtaa. Aina.
     Tähän asti sarja on ollut hieman sitä, että eletään vuosi kerrallaan. Mitään sen suurempaa ei satu. Tässä osassa kuitenkin sattuu ja tapahtuu asioita, jotka jatkavat kulkuaan seuraavissa osissa. Nyt se tarina vasta alkaa. Ihan kunnolla. Ja ehkä juuri sen takia pidän tästä osasta niin paljon. Vihdoin tarina saa kunnolla merkityksen ja asioilla on suuria vaikutuksia tulevaan.
     Koska Harry Potterit ovat varmasti melkeinpä kaikille edes jollain tasolla tuttuja, en ala sen enempää kertomaan kirjan juonesta tai sen tapahtumista. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa (tai katsonut edes elokuvaa), suosittelen sen tekemään. Ei tarvitse välttämättä edes tutustua aikaisempiin osiin, ellei välttämättä halua.

     ""Olen jättänyt kertomatta teille yhden jutun", Harry sanoi. "Lauantaiaamuna heräsin siihen että arpeani vihloi taas."
     Ron ja Hermione reagoivat miltei täsmälleen niin kuin Harry oli kuvitellut omassa huoneessaan Likusteritiellä. Hermione haukkoi henkeä ja alkoi oitis ehdotella, mitä pitää tehdä, mainitsi kasan tietokirjoja ja ties kenet Albus Dumbledoresta Tylypahkan ylihoitajaan, matami Pomfreyhyn.
     Ron vain näytti typertyneeltä. "Mutta - eihän hän siellä ollut? Tiedät-kai-kuka? Tai siis - viimeksi kun sinun arpeasi sattui, silloinhan hän oli Tylypahkassa.""

Nimi: Harry Potter ja Liekehtivä pikari (Harry Potter and The Goblet of Fire)
Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia, nuoret
Sarja: Harry Potter #4
Sivumäärä: 768
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000 (suomeksi 2001)

Kirjailijan muut teokset:  Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio ja Azkabanin vanki
Arvosana: ****½

Lukuhaasteet: Helmet19 (12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), PopSugar19 (27. Kirjassa on sukupuuttoon kuollut/kuvitteellinen olento)

Salla Simukka: Minuuttivalssi

Minuuttivalssi on Kun enkelit katsovat muualle -teoksen itsenäinen jatko-osa. Tarina on ensimmäisestä osasta mennyt hieman eteenpäin, Kirsikka ja Susanna ovat päässeet lukiosta ja ovat muuttaneet Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susannalla alkaa kirjan alussa ensimmäinen välivuosi. Vuosi, jonka Susanna ottaa aika rankasti (minun mielestä) ja on katkera vähän kaikille siitä, millainen hänen elämänsä on.

     Minuuttivalssi kertoo siis Kirsikan ja Susannan suhteesta, tällä kertaa Susannan näkökulmasta. Rakkaus roihuaa alussa, mutta sitten tulee niitä ongelmia. Minäkuva. Toisen opiskelu. Uudet ystävät. Uudet tavat. Uusi rytmi arjessa. Hetkiä ilman toista siinä vierellä. Näiden muutosten myötä Susannan ja Kirsikan suhde kokee kolahduksia, enemmän tai vähemmän pysyviä. Mutta onneksi useimmissa kirjoissa on se onnellinen loppu, jota myös tässä kirjassa on odotettavissa. Vaikka ehkä lukijan mielestä lopetus ei ole se paras mahdollinen. Itse ainakin ajattelin, että vaikka lopetus oli aika odotettavissa ja omalla tavallaan looginen, olisin halunnut lukea erilaisen lopun.

     "Pidän kyllä sinusta. On sääli, jos et tahdo ottaa sitä pitämistä vastaan, koska et koe olevasi sen arvoinen. Tai muista syistä. Minun kiinnostukseni ei voi pysyä hengissä, jos et mitenkään anna ymmärtää, että sillä olisi sinulle merkitystä. Fyysinen halukaan ei riitä, jos henkisellä tasolla yhteys jää täysin saavuttamatta tai puolitiehen.

     En usko, että kukaan ihminen voisi olla toiselle parasta, mitä tämän elämässä on tapahtunut. En usko ikuiseen rakkauteen. En usko tyhjiin lupauksiin. Uskon aitoon kohtaamiseen, välittämiseen, huumoriin, luottamukseen, erilaisuuteen, älyn ja tunteen liittoon. Meissä olisi mielestäni voinut olla mahdollisuus. Mutta en voi olla tässä yksin, sillä se ei ole hyväksi, meille kummallekaan.

     Meissä olisi mielestäni voinut olla mahdollisuus, Susanna ajatteli uudemman kerran ja mietti sitten, oliko hän lauseellaan todella tarkoittanut häntä ja Veeraa."

     Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli hieman parempi. Ajatukset ja tunteet oli saatu nyt paremmin esiin ja homma toimi kokonaisuutena paremmin. Silti tästä jäi vielä puuttumaan jotain. Ehkä juonen kannalta tai hahmojen kannalta. Ehkä kokonaisuuden kannalta. Tämä oli mukava lukukokemus ja olen iloinen, että sain sen kokea. Kuitenkaan tämä ei ollut sellainen kirja (oikeastaan kumpikaan ei ollut), minkä lukisin joskus uudelleen. Tarinallisesti tämä jäi jotenkin omasta mielestäni sen verran köyhäksi, että odotukseni eivät aivan täyttyneet.

Nimi: Minuuttivalssi
Kirjailija: Salla Simukka
Genre: romantiikka, nuoret
Sivumäärä: 143
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2004

Kirjailijan muut teokset: Kun enkelit katsovat muualle

Arvosana: ***1/2
Lukuhaasteet: Helmet19 (1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot)