Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.
Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä kirja oli vuonna 2018 Kuvastaja-palkinnon ehdokkaana. Palkinto kuitenkin meni tuolloin Elina Rouhiaisen kirjalle, mutta tämän teoksen luettuani olisin hyvin voinut kuvitella palkinnon eri kirjalle (toki en ole vielä tuohon silloin palkinnon voittaneeseen kirjaan ehtinyt tutustua). Tämä kirja piti kyllä otteessaan alusta loppuun asti, vaikka ei ihan täydellinen teos ollutkaan.
"Odotin Tauno Palon aiakisia hirsiaittoja, mutta sen sijaan minua odottaa näky, joka tuo enemmän mieleen risteytymän siirtolapuutarhaa ja kasvitieteellisen viktoriaanisia kasvihuoneita. Selvästikään Tapio ei ole aivan yhtä patavanhoillinen kuin Marraksen isä.
Tapiolan muurit eivät Hiitolan tavoin kätke taakseen pikkukaupunkia: aidat vain rajoittavat osan metsästä, luovat turvallisen suojamuurien ihmisten maailmaa vastaan. Paitsi että metsä muurien sisäpuolella ei ole aivan samanlainen kuin sen ulkopuolella. Se on liian rehevää, liian vihreää, kuin olisi asettanut päähänsä Smaragdikaupungin vihreät lasit tai joku olisi leikkinyt kuvankäsittelyohjelmalla. Eikä tämä metsä ole Suomen karua havumetsää, ei, siinä on sekaisin tammia, pihlajia, tuomia, katajia, koivuja ja jopa sypressejä. Violetit metsäkurjenpolvet ja valkeat metsätähdet kukkivat vierekkäin, mustikka- ja puolukkavarvut notkuvat suurista, mehevistä marjoista, vaikka niiden ei pitäisi tähän aikaan vuodesta vielä olla muuta kuin hempeitä haaveen aavistuksia mehiläisten tuntosarvissa. Omenat hehkuvat valkean kuulaina ja punertavina puiden oksilla ja pihlajanmarjat loistavat kirpakan oransseina."
En ole itse kovin paljoa tutustunut Suomen mytologiaan, joten tähän kirjasarjaan tutustuminen tuntui mielenkiintoiselta ja hyvältä idealta. Saisi jonkinlaisen paremman käsityksen, ehkä. Tämän ensimmäisen kirjan avulla pääsi tutustumaan metsän väkeen ja hiisiin. Hyvä alku siis. Kuitenkin tämän kirjan kautta sai vain pintaraapaisun ja kaikki keskittyi aikalailla kirjan loppuun. Alku oli hidas ja oikeastaan mitään ei tapahtunut. Sitten viimeisillä sivuilla sattui ja tapahtui senkin edestä. Ja sitten taas hidastettiin, kuvailtiin maisemaa ja tapahtumia. Tämän jälkeen kirja jo oikeastaan loppuikin. Ilman sen suurempaa lopetusta.
Sarjan osat ovat itsenäisiä teoksia, mikä tosiaan näkyi vähän tämän kirjan lopussa. Asioita jätettiin roikkumaan, mutta silti ei tullut sellaista oloa, että näihin kysymyksiin saisi vielä vastauksen myöhemmin. Toivon kuitenkin, että seuraavissa osissa hahmoja ja varsinkin niitä mytologisia hahmoja avataan hieman lisää ja kerrotaan heistä enemmän. Kunnolla. Nyt heistä mainittiin pari, mutta ei menty sen syvemmälle.
Kirjan tarina eteni mukavasti, vaikka itse olisinkin halunnut toiminnan alkavan jo vähän aikaisemmin. Tämä oli kirja, jonka lukemista voin kyllä suositella. Tämä ei kuitenkaan ollut kirja, jonka haluaisin omaan kirjahyllyyni. Yhden lukukerran kokemus siis, eikä siitäkään kovin paljoa jäänyt mieleen. Hahmoista ei kerrottu paljoakaan, vaikka sitä oli muutaman kohdalla vähän yritetty. Kuitenkaan sellaista täysin kokonaista kuvaa ei tuntunut tulevan kenestäkään, edes päähahmosta.
Nimi: Kaarnan kätkössä
Kirjailija: Sini Helminen
Genre: nuoret, fantasia, LGBT, romantiikka
Sarja: Väkiveriset #1
Sivumäärä: 220
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2017
Arvosana: ***½
Lukuhaasteet: Helmet19 (5. Kotimaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokas)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti