Margaret Atwood: Orjattaresi

Vavahduttava dystopia lähitulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, heillä ei ole edes omaa nimeä. Myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.

Nolite te bastardes carborundorum.

     Orjattaresi on nyt noussut pinnalle HBO:n sarjan ja tulevan jatko-osan (Testamentit) takia, joten totta kai minun piti lukea tämä myös. Odotukseni olivat korkealla, sillä niin takakansi kuin kuulemani kommentitkin kirjasta olivat jotain, mikä sai minut innostumaan tästä kirjasta. Sitten aloin lukea tätä ja hyvin nopeasti tajusin, että kirjailijan tyyli kertoa tätä tarinaa ei ollut minua varten. Sen lisäksi tarina herätti monia kysymyksiä jo alusta asti ja ollessani jo puolivälissä kirjaa, sain vasta yhden vastauksen. Joihinkin kysymyksiin en saanut koskaan selkeää vastausta. Mitä/ketä ovat enkelit? Millä perusteella naiset jaoteltiin kasteihin/rooleihin? Mistä kaikki sai alkunsa? Miten näin annettiin tapahtua?
     Heti kirjan alkumetreillä selviää, että päähenkilömme (kenen nimeä ei muistaakseni tullut missään vaiheessa esille), on elänyt jo ajalla ennen kaikkea tätä muutosta. Hänellä on ollut mies, lapsi ja kissa. Tästä ajasta nähdään vilauksia pitkin tarinaa. Näin saadaan tutustua hieman myös päähenkilömme äitiin ja erääseen ystävään, Moiraan. Näiden pätkien lisäksi menneisyydestä kerrotaan myös niitä pätkiä, jolloin muutos on jo tapahtunut, päähenkilömme on jäänyt kiinni ja hänestä muiden naisten joukossa koulutetaan orjatarta, "siitostammaa". Näissä pätkissä pääsemme myös tutustumaan Moiraan, hän on samassa paikassa ja hän ei suostu muutokseen.
     Menneisyyden pätkien välissä on pilkahdus nykyhetkeä. Pätkiä päivän kulusta, mutta sitten taas pompataan takaisin muistelmiin. Nykyhetkestä saadaan vain pieniä palasia, enkä ainakaan minä saanut luotua noiden pätkien avulla niin ehjää kuvaa, kuin olisin halunnut. Pääperiaatteet tulivat kyllä selville. Orjattaret viettävät yön talon komentajan (eli miehen) kanssa, samalla kun komentajan vaimo katselee vierestä. Vaimot eivät saa hankkia muulla tavalla lapsia. Heidän tehtävänsä on vain hallita taloutta ja sen jäseniä. Lisäksi taloudessa asuu muita naisia, jokaisella on oma tehtävänsä ja roolinsa talouden pyörittämisessä. Jokaisen roolin erottaa siitä, minkä värisiin vaatteisiin he pukeutuvat. Orjattaret pukeutuvat punaiseen ja heidän kasvonsa on siipien peitossa, jotta heitä ei voi katsoa kukaan, kenellä ei ole siihen oikeutta.
     Kirjan tarina on karu ja mielenkiintoinen. Itseäni valitettavasti vain häiritsi tässä teoksessa niin moni asia, että en kokenut tätä maailmaani mullistavana kirjana. Suurin ongelma oli ehkä kerronta ja se, että vaikka menneisyydestä kerrottiin jotain, jäi tarinaan silti suuria aukkoja, joihin kaipasin kipeästi vastausta. Eniten haluaisin saada vastauksen kysymykseeni siitä, miten tämän kaiken vain annettiin tapahtua ilman sen suurempaa vastarintaa?

Älä anna niiden perhanoiden nitistää itseäsi.

Nimi: Orjattaresi (The Handmaid's Tail)
Kirjailija: Margaret Atwood
Suomentanut: Matti Kannosto
Genre: klassikko, scifi
Sarja: Orjattaresi #1
Sivumäärä: 436
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1985 (suom. 1986, korjattu 2017)

Arvosana: ***½

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

Niin kauan kuin tiedetään, Kuutta herttuakuntaa on hallinnut Näkijöiden suku. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taistelu vallasta käynyt yhä häikäilemättömämmäksi: barbaarien punalaivat kulkevat pitkin rannikkoa tekemässä tuhojaan, ja kuningas on voimaton.
Sitten kohtalo heittää kuninkaan hoviin nuoren Fitzin, ylhäisen prinssin äpäräpojan. Kateellisten mielestä poika on uhka vallanpitäjille - mutta voisiko hän olla myös avain kuningaskunnan eloonjäämistaistelussa?
Kun kuningas saa tietää, että Fitz on saanut sukunsa perintönä telepaattisen kommunikoinnin ja ennaltanäkemisen lahjan, hän antaa salaa valmentaa poikaa tehtävään, joka vie keskelle Kuuden herttuakunnan valtajuonitteluita ja sotatantereita. Fitzista on tuleva kaikkien aikojen taitavin salamurhaaja Hänen Majesteettinsa palvelukseen, ja monen vaativan taidonnäytteen jälkeen hän saa tehtävistä vaikeimman ja haastavimman...

     Joskus vastaan tulee kirjoja, joiden kohdalla miettii, miksi en ole aikaisemmin törmännyt tähän kirjaan ja lukenut tätä. Tämä kirja on yksi niistä. Kyseessä ei ole mikään uusi teos, mutta se on nyt noussut uudelleen pinnalle, osaksi koska se on saanut "jatkoa" ja sitä kautta päässyt kansan tietoisuuteen. Olen iloinen, että edes nyt pääsin tutustumaan tähän kirjaan, sen maailmaan, sen hahmoihin. Ja täytyy myöntää, että jos olisin nuorempana tätä lukenut, en ehkä olisi jatkanut ensimmäistä kirjaa pidemmälle. Nyt kuitenkin uskon ja toivon, että päädyn lukemaan myös jatko-osat (varsinkin kun ne löytyvät jo hyllystäni).
     Olen enemmän sellaisten kirjojen ystävä, joissa joka sivulla (tai ainakin joka luvussa) tapahtuu jotain ja asiat etenevät hyvää vauhtia. Sellaiset kirjat jaksavat pitää mielenkiintoni yllä ja lukukokemus on nautinnollinen. Tämä kirja ei omalla tavallaan ollut sellainen kirja. Tässä oli kyllä paljon tapahtumia, mutta kerronta hieman latisti tunnelmaa ja teki tästä sitä kautta hieman puuduttava lukea. Itselleni tämä ei siis ollut mikään nopea lukukokemus, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Omaan silmään tämän kirjan kerronta oli liian selostava, en osaa edes kuvailla sitä. Asiat kerrottiin tasapaksusti ja selkeitä juonenkäänteitä ei ollut. Tai oli, mutta ne eivät tulleet mitenkään erityisemmin esille.
     Koko kirjan kestävän monotonisen kerronnan takia odotin hieman pelolla kirjan loppua. Jos se olisi samanlainen kuin koko muukin kirja, en tiedä miten innolla ottaisin seuraavan osan käsiini. Pelkoni osoittautui osin oikeaksi. Kerrontatyyli oli samanlainen kuin muussakin kirjassa (tosin olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi ollut), mutta lopun tapahtumat tuotiin kuitekin hieman uudessa valossa esille ja mielenkiintoni jatkoa kohtaan kasvoi.
     Entä sitten kirjan hahmot? Fitz, poika, oli alussa vain kuusivuotias ja kirjan lopussa hän oli parikymppinen. Hänen matkansa tuntemattomasta pojasta tunnetuksi äpäräksi oli mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu. Toki paljon oli jätetty välistä, mutta yhteen kirjaan on mahdotonta saada koko elämäntarinaa. Hänestä muovautui varsin todentuntuinen olo ja tykästyin häneen valtavasti. Myös muut hahmot oli hyvin luotuja. Jokainen oli erilainen ja heidän persoonallisuutensa tuotiin esille. Heidät pystyi helposti jakamaan annetun kuvan avulla hyviksiin ja pahiksiin. Välimuotoja ei juurikaan ollut.
     Huonoista puolistaan huolimatta tykkäsin tästä kirjasta. Sen lukeminen ei ollut nopeaa, mutta kun sille antoi oman aikansa, se jätti jäljen ja ehkä tämä sarja jopa nousee yhdeksi suosikeistani. Voin siis todellakin suositella tätä kirjaa, jos tähän ei ole vielä ehtinyt tutustumaan.

Nimi: Salamurhaajan oppipoika (Assassin's apprentice)
Kirjailija: Robin Hobb
Suomentanut: Sauli Santikko
Genre: aikuiset, fantasia, seikkailu
Sarja: Näkijän taru #1
Sivumäärä: 445
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1995 (suom. 1996)

Arvosana: ****

C.S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

Digory ja Polly löytävät salaisen käytävän, joka yhdistää heidän kotitalojaan. Käytävän kautta he joutuvat Charnin maahan, jonka ilkeän kuningattaren, Jadiksen, he vahingossa herättävät. Charnin valtakunnassa Digory ja Polly pääsevät myös seuraamaan Narnian maan luomista.

     Narniasta kertovat tarinat ovat varmasti melkein kaikille jollain tavalla tuttuja. Ensimmäisenä mieleen tulee vaatekaappi ja leijona Aslak. Tai ainakin itselleni tulevat ne ensin mieleen. Taikurin sisarenpoika kuitenkin kertoo tarinan ennen tuota kaappia ja leijonaa. Tai no, leijona on mukana ja Narnian synty.
     Taikurin sisarenpoika on vähän kuin luomiskertomus. Se antaa pohjan kaikille muille Narnian tarinoille. Se kertoo miten Narnia luotiin, miten paha velho päätyi tuohon muuten niin upeaan maailmaan, miten maailman ensimmäiset kuninkaalliset valittiin. Lisäksi tarina kertoo, miten Narniaa suojeleva puu sai alkunsa. Kaikessa tässä on mukana kaksi lasta, Digory ja Polly. Uteliaat lapset, jotka joutuvat aikuisten oikkujen takia maailmaan, jossa on taikaa.
     Itse en henkilökohtaisesti kauheasti tykännyt tästä tarinasta. En ole varma oliko enemmän ongelmana tunnelma siitä, että tämä on vain pohja kaikelle muulle vai se tosiasia, että tässä ei tapahtunut juuri mitään suurta ja ihmeellistä. Kyllä tässä jännitystä ja tapahtumia oli, mutta jotenkin kaikki tapahtumat kuitattiin vain kommentilla, että tästä lisää muissa tarinoissa/kirjoissa. Se häiritsi omaa lukukokemustani yllättävän paljon.
     Ehkä olisin tykännyt tästä lapsena enemmän. Ehkä olisin hämmästellyt enemmän kirjan maailmaa, sillä hämmästelin sitä nyt jo hieman. Nyt kuitenkaan tarina ei vienyt minua mennessään ja kirjan lukeminen tuntui aika tuskalta, jos ihan totta puhutaan. Moneen kertaan halusin jättää tarinan kesken, mutta olin päättänyt lukea kaikki Narnian tarinat, joten en halunnut jättää yhtään tarinaa välistä. Nyt kun viimeinenkin sivu on käännetty, en koe saaneeni tästä kirjasta juuri mitään. Se oli keskinkertainen kertomus, joka on ihan hyvä pohja kaikelle muulle, mutta yksittäisenä teoksena se ei ollut mikään ihmeellinen.

Nimi: Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew)
Kirjailija: C.S. Lewis
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Genre: lapset, fantasia, seikkailu, klassikko
Sarja: Narnian tarinat #1
Sivumäärä: 159
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1955 (suom. 1959)

Arvosana: ***½

Sarah J. Maas: Lasipalatsi

Kahden miehen rakastama
Koko valtakunnan pelkäämä
Heidän ainoa toivonsa

Adarlanin hovin valtaistuinsaliin astelee pahamaineinen salamurhaaja. Hän ei ole tullut tappamaan julmaa kuningasta, vaan hän on siellä lunastaakseen vapautensa. Jos hän päihittää taistelutaidoillaan 23 varasta, salamurhaajaa ja soturia, hänet vapautetaan orjatyöstä suolakaivoksilta ja hänestä tehdään Kuninkaan Miekka. Hänen nimensä on Celaena Sardothien, ja hän on 18-vuotias nuori nainen.
Kruununprinssi saa Celaenan raivoihinsa. Kuninkaallisen vartioston kapteeni ottaa hänet suojatikseen. Kaukaisen maan prinsessasta tulee hänen ystävänsä. Mutta linnassa lymyää jotain hyvin uhkaavaa, ja Celaenan kilvoittelu vapaudesta muuttuu selviytymiskamppailuksi. Hänen on käytävä taisteluun pahan kitkemiseksi ennen kuin se tuhoaa hänen maailmansa. Onko taikuus sittenkään kadonnut valtakunnasta?

   Maailmalla suosiota saanut sarja on nyt vihdoin saanut myös suomenkielisen käännöksen. Itselleni ei Maasin kirjallisuus ole ennestään tuttua, mutta tartuin tähän kirjaan innolla ja suurilla odotuksilla. Olin kuullut niin paljon asioita tästä kirjasta, hyviä ja huonoja. Nyt kirjan lukemisen jälkeen voin todeta, että kirja täytti odotukseni, ehkä jopa paremmin kuin kuvittelin. Se ei ollut aivan viiden tähden kirja, jotain jäi puuttumaan.
     Tarina lähtee siitä liikkeelle kun kruununprinssi tulee henkilökohtaisesti suolakaivoksille hakemaan maan tunnetuinta salamurhaajaa, nuorta Celaenaa. Celaena on ollut kaksi vuotta kaivoksilla ja jollain ihmeen kaupalla hän on vielä elossa. Kaivoksilla oleminen on kuitenkin jättänyt jälkensä nuoreen naiseen.
     Prinssillä on Celaenalle ehdotus. Jos hän ei tartu siihen, hänet heitetään takaisin kaivoksiin jossa hän ei selviäisi enää kauaa. Vaihtoehtoja ei siis oikeastaan ole. Celaenan on suostuttava. Hänen on osallistuttava kilpailuun, mutta hän ei saa kertoa kenellekään oikeaa henkilöllisyyttään. Kilpailun aikana kaikki ei kuitenkaan ole palatsissa hyvin ja kilpailijoita kuolee ennen koetuksia. Joku repii heidät palasiksi ja syö elimiä. Mutta kuka? Sitten alkaa Celaenan unet ja hän löytää salaisen reitin omasta huoneestaan. Miksi valtakunnan ensimmäinen kuningatar ottaa häneen yhteyttä? Mitä hän haluaa? Miksi kapinallisten maiden hallitsijan tytär on palatsissa?
     Kaiken tämän keskellä on kaksi miestä, kruununprinssi ja vartioston kapteeni. Toinen on valinnut Celaenan kilpailijakseen ärsyttääkseen isäänsä, toinen on määrätty Celaenan suojelijaksi ja valmentajaksi kilpailun ajaksi. Molemmat tietää, miten vaarallinen nainen on. Toinen haluaisi Celaenan, mutta ei voi saada häntä. Toinen tietää, että hän ei voi saada Celaenaa, mutta haluaa silti.

     ""Aika surkea esitys maailman parhaalta salamurhaajalta", Dorian sanoi astuessaan sisään.
     Celaena kiljahti ja kiepahti häntä kohti. Tytöllä oli yllään paita ja housut, ja hiukset olivat vapaina. Dorian nojasi pöytää vasten hymyillen, kun Celaenan kasvot karahtivat helakanpunaisiksi. "Jos tulit tänne solvaamaan minua, voit työntää tämän -" Celaena nosti kepin ilmaan ja teki rivon eleen.
     Dorian kääri hihansa ja otti biljardikepin seinällä olevasta telineestä. "Aiotko taas purra keppiä? Jos aiot, haluaisin kutsua hovimaalarin paikalle, jotta saan ikuisen muiston siitä näystä.""

     Kirjan lähtöasetelma on mielestäni mielenkiintoinen. Kirjaa lukiessa lähtöasetelma muovautui omaan muottiinsa ja juoni lähti kunnolla käyntiin. Palatsin monivaiheinen elämä siivitti kilpailua ja tarina eteni sopivalla vauhdilla, paljastaen pikkuhiljaa pieniä palasia, jotka eivät kuitenkaan aina sopineet yhteen. Lopulta kuitenkin palapeli tuli valmiiksi ja ainakin minut lopputulos sai janoamaan lisää. Minun on kuitenkin myönnettävä, että "taikuus" jota tässä kirjassa käytettiin, eli Mahti, ei aivan avautunut. Oli mahtimerkkejä ja mahtiportteja, mutta siihen saadut tiedonjyvät jäikin ja kysymyksiä oli paljon ilman vastauksia. Toivon todella, että seuraavassa osassa tämä Mahti saa paremman selityksen kuin tässä kirjassa annettiin.
     Ennen kirjan lukemista minua hieman pelotti tämän kirjan mahdollinen kolmoisdraama, koska takakansi ei jätä paljon arvailujen varaan. Kolmoisdraamaa ei kuitenkaan ollut liikaa, eikä ainakaan sitä naisen pähkäilyä siitä, kenet hän valitsee vai valitseeko hän ollenkaan. Tässä tuo draama oli piilossa olevaa, ei suoraan pinnalla ja heti tyrkyllä. En kuitenkaan voi vielä valita kumman puolella tässä hommassa olen, Dorianin eli kruununprinssin vai Chaolin eli kapteenin, sillä heidän ajatuksista ja sielunmaailmasta ei tässä kirjassa saanut kunnon otetta. En siis tunne heitä riittävästi tehdäkseni tätä päätöstä, koska kyllä, haluan tehdä sen vielä jossain vaiheessa, kuten asiaan kuuluu kolmoisdraaman kohdalla.
     Hahmokuvauksissa parhaimman käsityksen sai Celaenasta, sillä hän nyt oli tässä kirjassa se kenen kohtaloa seurataan. Joitain pätkiä kuitenkin kerrottiin myös näiden kahden upean miehen näkökulmasta ja heistäkin sai sitä kautta pienen otteen, mutta ei niin vahvaa, että kokonaiskuvaa pystyisi muodostamaan. Muista hahmoista taas annettiin pieniä palasia, mutta ei mitään kovin ihmeellistä. Varsinkin Nehemia, kapinallisten "prinsessa" on sellainen hahmo, johon odotan pääseväni tutustumaan paremmin. Hänestä paljastui tässä kirjassa muutamia mehukkaita asioita, mutta uskon hänessä olevan vielä paljon lisää. Lisäksi ihastuin Philippaan, Celaenan palvelijaan, vanhempaan naiseen. Hän vain vaikuttiin niin ihanalta niissä pienissä pätkissä kun hänestä kerrottiin. Toivon, että häntä ei ole unohdettu seuraavissa osissa.
     Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kirjasta, vaikka siinä oli omat pienet ongelmansa ja asiat, jotka jäivät vaivaamaan. Tykkäsin kuitenkin melkein kaikista hahmoista ja heidän erilaisuuksia oli saatu hyvin esille. Lisäksi tarina eteni hyvin ja kuten sanottu, lopussa palaset loksahtelivat kohdalleen. Kirja oli eheä kokonaisuus, joka kyllä piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun.

Nimi: Lasipalatsi (Throne of Glass)
Kirjailija: Sarah J. Maas
Suomentanut: Sarianna Silvonen
Genre: nuoret, fantasia, romantiikka
Sarja: Throne of Glass #1
Sivumäärä: 433
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012 (suom. 2017)

Arvosana: ****

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Suoraa puhetta aikamme älyttömyyksistä! Anna-Leena Härkönen panee maailman riemastuttavasti kohdilleen uudessa kirjoituskokoelmassaan.
Tällä kertaa käsittelyyn joutuvat mm. tunneäly, lomasuorittaminen, Titanic-pakkomielle, unet, kuninkaalliset häät, Wilma, koirat ja joulukoristelu.
Miksi elämästä pitää tehdä niin vaikeaa? Tekijä kuuluttaa armollisuutta erityisesti omaa itseään kohtaan. Sillä lopulta "Järkipuheesta ei ole hyötyä. Virheiden tekemisestä on". Lohdullisesti hän myös toteaa, että "Uusiin alkuihin kannattaa aina uskoa."

     Odotin tältä kirjalta paljon. Yllättävän paljon siihen nähden, että tämä sisältää lyhyitä kirjoituksia, jotka eivät liity toisiinsa, ovat vain mielipiteitä ja toteamuksia elämästä. Silti, tämä oli jotenkin pieni pettymys. Odotin, että tämä olisi tehnyt minusta viisaamman ja paremman ihmisen (no, ehkä en odottanut ihan sitä), mutta löysinkin itseni naureskelemasta vanhoilla - ja muutamalle uudelle - vitsille.

     "Ainoastaan yksi asia ei ole muuttunut: Paavo Väyrynen. Niin kauan kuin Paavo pysyy, ei ole mitään hätää."

     En voi kieltää sitä, etteikö tämä olisi ollut viihdyttävä kirja. Se sai hymyn huulille useammankin kerran ja pari kertaa jopa pärskähdin ääneen. Onneksi luin kirjaa vain kotona, joten en saanut osakseni kummeksuvia katseita. Silti, siihen tämän kirjan aiheuttamat tunteet jäivät. Tästä ei jäänyt juuri mitään mieleen. Ehkä opin jotain, ehkä en. Ehkä sen tajuaa vasta monen vuoden päästä. Oli tämä kuitenkin ihan hyvä lukukokemus. Jos ei ole muutakaan lukemista ja haluaa jotain positiivista ja nopeaa käsiinsä, voin suositella tätä. Älä kuitenkaan odota valaistumista.

     "Joku psykiatri on joskus sanonut, että sekoaminen on terveyden merkki. Hullu on se, joka ei reagoi tähän maailmaan masentumalla."

     En ole vielä oman elämäni aikana ehtinyt kovin paljoa lukemaan Härkösen kirjallisuutta (Häräntappoase taitaa olla ainut ja senkin olen lukenut pieni ikuisuus sitten). En siis voi verrata tätä kirjaa muihin hänen kirjoihinsa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tykkäsin tämän kirjan tyylistä. Härkönen osaa kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Tällaisen kirjan kohdalla olisin kuitenkin kaivannut kirjoitusten lopuille hieman nasevampia ja enemmän mietittyjä toteamuksia. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, eihän. Ei tämä kirja myöskään saanut minua aivan masentumaan Härkösen kirjoittamista kohtaan. Aion siis tarttua hänen kirjoihin myöhemminkin. Ehkä seuraava on parempi, ehkä ei.

     "- Ei ihminen naura, koska on iloinen, hän on iloinen, koska nauraa, kirjoittaa ranskalaiskirjailija Mireille Guiliano."

Nimi: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Genre: novelli, kokoelma
Sivumäärä: 189
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018

Arvosana: ***

Lukuhaasteet: Helmet19 (21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja) 

Christopher Paolini: Eragon

Kun Eragon löytää metsästä sinisen, kiiltävän kiven, hän uskoo osuneensa aarteeseen. Pian poika kuitenkin tajuaa, että kivi onkin muna, josta kuoriutuu lohikäärmeen poikanen.
Yhdessä yössä Eragonin yksinkertainen maalaiselämä on mennyttä. Ikivanha miekka ja tarinankertoja Bromin neuvot turvanaan Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira joutuvat uskomattomaan seikkailuun.
Eragon, legendaaristen lohikäärmeratsastajien perillinen, huomaa olevansa keskellä mutkikasta valtataistelua, jossa hänen vaarallisin vihollisensa on Valtakunnan kuningas Galbatorix. Kenen kanssa Eragonin tulisi liittoutua?
Kaiken keskellä tärkeintä on lopulta pojan ja lohikäärmeen ainutlaatuinen ystävyys.

     Eragon on kasvutarina pojasta, joka on juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja jonka elämä muuttuu yhdessä illassa enemmän, kuin hän kuvittelee olevan mahdollista. Tätä kasvua on kuitenkin auttamassa Eragon uusi ystävä, lohikäärme, Saphira sekä vanha kylän tarinankertoja Brom, kuka ei suostu kertomaan menneisyydestään juuri mitään. Hän väittää kuulleensa kaikki tarinansa matkan varrella ja oppineensa samalla matkalla taitoja, joista vain harvat voivat haaveilla. Lisäksi matkalle mahtuu mukaan eräs melko samanikäinen poika, Murtagh, kuka ei myöskään suostu kertomaan mitään itsestään. Voiko häneen siis luottaa? Miten hän tiesi Eragonin matkasta ja sijainnista? Missä hän on oppinut sulkemaan mielensä?
     Luin ensimmäisen kerran tämän kirjan nuorempana, silloin kun kirja julkaistiin. Jostain syystä silloin en kuitenkaan tullut lukeneeksi sarjan muita osia, vaikka muistan kyllä tykänneeni tästä kirjasta. Nyt päätin sitten tarttua sarjaan uudelleen, sillä muistikuvat olivat hyvin hatarat. Ja olen todella tyytyväinen, että päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Nyt meinaan rakastin tätä! Jotenkin vain tarina nappasi mukaansa ja olisin halunnut lukea kirjan yhdeltä istumalta. Eragonin kasvua oli ihana katsella, olin melkein yhtä ylpeä hänestä kuin lohikäärme Saphirakin. Myös muut hahmot olivat hyvin tehty ja tuntuivat kokonaisilta jo nyt. Tarina ja hahmot eivät aiheuttaneet suurta kysymysten tulvaa mielessä, vaan kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen homman mennessä eteenpäin.
     Kirja sijoituu Alagaësiaan, jota hallitsee vanha lohikäärmeratsastaja Galbatorix. Hän on samalla viimeinen lohikäärmeratsastaja, kenellä on kaksi munaa, joiden haluaisi kuoriutuvan. Kolmas muna joka hänellä on joskus ollut, on nyt poissa, henkilöillä jotka haluavat tuhota Valtakunnan. Eräänä kertana kun kolmatta munaa ollaan siirtämässä, haltia ja hänen vartijansa joutuvat kuitenkin väijytykseen. Haltia lähettää munan muualle. Ja siitä alkaa seikkailu, joka on ikimuistoinen, mielenkiintoinen, vaaroja täynnä, tunnelmaa ja tunteita herättävä. Sellainen, mikä saa janoamaan lisää.

     "Hän nukahti. Unet vääntelivät ja ohjailivat hänen tajuntaansa oikukkaaseen tapaansa. Välillä hän vapisi pelosta, välillä nauroi ilosta. Sitten jokin muuttui - oli kuin hänen silmänsä olisivat auenneet ensimmäisen kerran - ja hän näki unen, joka oli kirkkaampi kuin yksikään aikaisempi.
     Nuori nainen kyyhötti kylmässä, kolkossa sellissä kahlehdittuna ja surullisena. Korkealta kaltereiden välistä kajastava kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Hänen poskeaan pitkin valui kyynel, joka oli kuin nestemäinen timantti.
     Eragon säpsähti istumaan ja huomasi itkevänsä hillittömästi. Lopulta hän vaipui takaisin katkonaiseen uneen."

Nimi: Eragon
Kirjailija: Christopher Paolini
Suomentanut: Tero Kuittinen
Genre: fantasia, nuoret, seikkailu
Sarja: Perillinen #1
Sivumäärä: 649
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2003 (suom. 2005)

Arvosana: *****

James Dashner: The Maze Runner

"Jos et pelkää, et ole ihminen."
Kun Thomas herää hississä, hän muistaa vain nimensä. Hänen ympärillään on tuntemattomia - poikia, joiden muistot ovat myös kadonneet.
"Hauska tavata. Tervetuloa Aukiolle."
Aukiota reunustaa korkeat kivimuurit, joiden takana on alati muuttuva labyrintti. Se on ainoa reitti ulos - ja kukaan ei ole selvinnyt siitä elossa.
"Kaikki tulee muuttumaan."
Sitten saapuu tyttö. Ensimmäinen ikinä.
Ja hänen mukanaan tullut viesti on kauhistuttava.
"Muista. Selviydy. Juokse."

     Labyrintti aloittaa saman nimisen trilogian. Tästä kirjasta alkaa uskomaton selviytymistarina. Aluksi pojilla on vain omat nimensä ja sen jälkeen alkaa matka kohti päämäärää. Kun Thomas ja Teresa saapuvat hissillä labyrintin keskukseen muiden poikien joukkoon, loppu alkaa olla lähellä ja uskollisuus, sekä luottamus joutuvat koetukselle. Miksi he ovat joutuneet labyrinttiin? Miten sieltä pääsee pois? Kuka on kaiken takana? Voiko uusiin tulokkaisiin luottaa, vai ovatko he vihollisia?
     Lukija pääsee tälle upealle matkalle tarkkaillen Thomasin matkaa hieman kauempaa. Juonipainotteinen (vaikkakin hidas sellainen) kirja ei kauheasti paljasta Thomasin luonteesta ja piirteistä, vielä vähemmän muista hahmoista. Siihen nähden miten hitaasti kaikki tarinassa eteni, olisin ehkä kaivannut jotain hahmojen kuvausta johonkin väliin. Nyt kirja oli vain täynnä Thomasin esittämiä kysymyksiä, joihin hän eikä lukija sen paremmin saanut vastausta. Kaikki jätettiin pimentoon, kunnes alkoi tapahtua.
     Ensimmäiset kaksisataa sivua menivät siinä, kun kerrottiin poikien arjesta labyrintin keskellä sijaitsevalla aukiolla. Okei, kyllähän siinä muutakin oli, mutta ei mitään kovin ihmeellistä ja jännittävää. Sitten viimeiset sivut olivat täynnä toimintaa ja tapahtumia. Yhtäkkiä homma oli hoidossa ja kirja loppu. Yllättävää kyllä, vaikka alku oli melko hidas, se oli nopeasti luettu.
     Tämän kirjan (ja koko sarjan) perusteella on tehty elokuva, jonka olen nähnyt muutamankin kerran. Kirjan alku kulki hyvin samoja uomia, mikä hieman haittasi omaa lukemistani. Tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutta kaikki eteni niin hitaasti, että teki mieli hyppiä sivuja yli. Loppu oli onneksi erilainen kuin elokuvassa (tai ainakaan muistikuvissani se ei ollut samanlainen) ja sen takia mielenkiinto pysyi hyvin yllä viimeiselle sivulle asti.
     Kirjan maailma oli hyvin luotu ja kuvailtu, mutta hahmojen käsittely jäi hieman laimeaksi. Kuten sanoin, hahmoihin ei päässyt oikein sisälle, sillä heistä ei kerrottu juuri mitään. Edes päähenkilöön, Thomasiin, ei päässyt kunnolla sisälle. Hän vain kyseli kysymyksiään, teki uhkarohkeita temppuja ja yritti selvästi tappaa itsensä. Muuten kyllä tykkäsin kirjasta. Sen hitaan etenemisen vuoksi tätä oli helppo lukea ilman, että tarvitsi miettiä liikaa. Yleensä scifi kirjat ei ole sellaisia, mutta vaihtelu virkistää. Kirja jätti myös paljon kysymyksiä avoimeksi, ja näihin kysymyksiin toivottavasti saadaan vastaus sarjan muissa osissa.

Nimi: The Maze Runner (suom. Labyrintti)
Kirjailija: James Dashner (suom. Jussi Korhonen)
Genre: scifi, nuoret
Sarja: The Maze Runner #1 (Labyrintti #1)
Sivumäärä: 374
Kustantaja: Delacorte Press
Julkaisuvuosi: 2009 (suom. 2015)

Arvosana: ****

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom ja Karin odottavat esikoislastaan, kun Karinin vointi yhtäkkiä heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keisarileikkauksella. Tom kiirehtii edestakaisin sairaalan pitkiä käytäviä, hän kulkee teho-osaston ja vastasyntyneiden osaston väliä; hän kulkee elämän ja kuoleman välillä.
Kun hän palaa sairaalasta vauvan kanssa kotiin, Karinia ei enää ole.

     Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin, mutta siinä on myös fiktiivisiä osia. Tästä syystä päätin, että annan tälle kirjalle arvosanan. Ensin olin ajatellut, että en anna. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja taas, kuten kaikkien aikaisempien muistelmien ja elämäkerrallisten kirjojen kohdalla, en halua millään lailla arvostella tarinaa kirjan takana. Annan vain mielipiteeni lukijana, enkä halua loukata ketään sanoillani.
     En tiedä miten muuten kuvailin tätä kirjaa, kuin että se on vaikeasti luettava teos. Aihe on vaikea. Kirjoitustyyli on vaikea. Dialogit on kirjoitettu yhteen putkeen. Kappale (joka sisältää dialogia) voi kestää jopa kymmenen sivun verran ilman, että sinä aikana on kertaakaan painettu enteriä. Ajassa hypitään sinne ja tänne ilman, että siinä on kunnollista logiikkaa. Yksinkertaisesti vaikeaa luettavaa.
     Kirjaa aloittaessani ajattelin pääseväni lukemaan tarinaa pariskunnasta, josta vain toinen osapuoli lähtee vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Sitten olisi hautajaisten valmistelua ja yksinhuoltajan arkea. Kuinka väärässä olinkaan. Tai no, alku meni oikein. Arjesta ei ollut tietoakaan. Tuntui, että kirjassa oli enemmän tarinoita menneisyydestä kuin nykyisyydestä. Teoksen kirjoittaminen on varmasti ollut hyvästä kirjailijalle, surutyö on helpompaa. Näin lukijana kuitenkaan en päässyt tarinaan kunnolla sisälle. Se ei koskettanut minua juurikaan. Olin vain pettynyt. Odotukseni olivat olleet eri, mitä todellisuudella oli antaa.

     "Papilla on prätkätakki ja Ray-Banit, siiliksi ajeltu tukka, lyhyt harmaantuva parransänki ja kolhot mustat bootsit. Tom? hän tiedustelee ja ottaa aurinkolasit silmiltään. Kyllä, olen, ja tässä on Livia, vastaan. Aivan, Livia, heipä hei, mies sanoo ja kättelee ensin Liviaa ja sitten minua. Totta, hän esittäytyy. Niin oletinkin, vastaan. Kello yksitoista, niinhän me sovittiin? Kyllä, olin vain juuri vaihtamassa vaippaa ja yltä päältä paskassa, sanon. Pappi naurahtaa, riisuu bootsit, katselee uteliaana ympärilleen eteisessä ja sanoo: Olin vähän ajoissa ja tein pienen kävelylenkin, hienoa seutua, kauanko olet asunut täällä? --"

     Jos ei oteta huomioon sitä seikkaa, miten vaikea tätä kirjaa oli lukea, voin silti sanoa tykänneeni Malmquistin osin ironisesta, mutta myös todellisesta kerronnasta. Pieniä yksityiskohtia, jotka luovat suuren kokonaisuuden. Lyhyesti sanottuna tämä oli mielenkiintoinen tarina, joka sisälsi paljon asiaa. Vaikka tämä ei suosikkeihini kuulukaan, olen silti iloinen saatuani lukea tämän teoksen. Olen ainakin yhtä tarinaa viisaampi. Harmi, että kirja ei vain ollut ehkä minulle tehty, sen kaikessa loistossaan.

Nimi: Joka hetki olemme yhä elossa (I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv)
Kirjailija: Tom Malmquist
Suomentanut: Outi Menna
Genre: muistelma
Sivumäärä: 326
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2015 (suom. 2017)

Arvosana: **

Cassandra Clare: Luukaupunki

15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe - ei edes hänen paras ystävänsä Simon.
Kun sitten Claryn äiti katoaa mystisesti, alkaa tapahtua. Clary tutustuu varjometsästäjiin, jotka hallitsevat yliluonnollisten olentojen maailmaa New Yorkin arkitodellisuuden laitamilla: maallikoilta näkymättömissä elävät, juhlivat ja taistelevat haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.
Häikäisevän komea ja ylimielinen varjometsästäjä Jace Wayland oppaanaan Clary sukeltaa alamaailmaan etsimään äitiään ja Muutoksen maljaa, yhtä kolmesta voimaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin olisi kohtalokasta. Samalla hän saa tietää itsestään ja äidistään asioita, jotka muuttavat hänen elämänsä lopullisesti...

     Varjojen kaupungit -sarja on varmasti hyvin monelle tuttu, kirjojen, elokuvien tai tv-sarjan kautta. En siis käytä minun tai sinun aikaasi sen enempää tämän kirjan tai muun sarjan avaamiseen. Jos kuitenkaan et ole jostain syystä törmännyt tähän sarjaan, voin sanoa sen verran, että se on eräänlainen fanifiktiivinen tuotos, joka kokoaa yhteen monia piirteitä muusta kirjallisuudesta, mm. Harry Potterista, Star warsista... Jos siis tälläinen "kokoelma" kirjallisuus ei ole sinun juttusi, suosittelen siirtymään johonkin toiseen kirjasarjaan. Jos kuitenkin olet kiinnostunut Claren kirjallisuudesta, suosittelen tutustumaan tähän sarjaan ennen kuin siirryt uudempaan (ja parempaan, kuulemma) tuotantoon. Tämä sarja sisältää sellaisia asioita, jotka auttavat sinua ymmärtämään muita asioita myöhemmissä sarjoissa, jotka ovat omalla tavallaan jatkoa tälle sarjalle.
     Jos vielä olet siellä ruudun takana, niin voimmekin siirtyä minun mielipiteeseeni tästä sarjan avausosasta. Tämä kirja (ja koko sarja) on saanut lukijansa asettumaan janan ääripäihin. Jotkut rakastavat, toiset vihaavat. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka enemmän rakastavat kuin vihaavat (okei, vihaaminen on ehkä vähän liian voimakas sana, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan). Tässä kirjassa on paljon asioita jotka pistävät silmään ja sitä kautta en voi sanoa tätä viiden tähden suoritukseksi. Ongelmistaan huolimatta nautin tämän kirjan lukemisesta ja lukeminen oli helppoa ja nopeaa. Sen takia en voi sanoa tätä yhden tähden suoritukseksi.
     Yhtenä ongelmana tässä kirjassa pidetään Claren kirjoitustyyliä, tapahtumista hypätään suoraan seuraavaan ja jotkut nimet vaihtuvat alun ja lopun välillä. Näin kun luen käännettyä teosta, näitä virheitä on voitu korjata, joten en kiinnittänyt niihin huomiota. Ja mitä tulee juonen eteenpäin kulkemiseen, eli taistelusta toiseen siirtymiseen, ei se haitannut minua. Toki jossain välissä olisi ollut kiva tutustua hieman paremmin hahmoihin ja lukea "normaalista" elämästä taisteluiden välissä, mutta sitten tämä kirja olisi ollut liian iso järkäle. Nyt tarina pysyi hyvin omissa uomissaan. Syy-seuraus -suhteet eivät aina tulleet aivan selviksi ja ihmissuhteissa tapahtui niin paljon muutoksia vain parin sivun sisällä, että siinä meinasi mennä pää pyörälle, mutta ei takerruta sellaisiin pieniin muotoseikkoihin. Itseäni ne eivät häirinneet liikaa, voi olla, että jota kuta toista ne häiritsee.
     Luukaupunki on Claren varsinainen esikoisromaani, mikä omalla tavallaan näkyy tässä kirjassa. Ennen tätä kirjaa hän on kirjoittanut lyhyitä novelleja fan fictionia. Tätä kirjaa lukiessa huomaa, että omanlainen viimeistely puuttu ja kuten sanottu, tähän kirja(sarja)an on otettu paljon viitteitä muusta fantasiakirjallisuudesta. Jos kuitenkin näistä ongelmista huolimatta haluaa antaa tälle kirjalle mahdollisuuden, voi yllättyä positiivisesti. Tältä kirjalta ei kuitenkaan voi odottaa kovin suurta yllätyksellisyyttä, sillä vihjeitä tulevasta ripotellaan pitkin tarinaa, ehkä vähän liikaakin. Uskon (ja toivon), että tämän kirjan luettuasi haluat kuitenkin tarttua myös seuraaviin osiin. Itse ainakin haluan.

Nimi: Luukaupunki (City of Bones)
Kirjailija: Cassandra Clare
Suomentanut: Terhi Leskinen
Genre: nuoret, fantasia, romantiikka
Sarja: Varjojen kaupungit #1
Sivumäärä: 441
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2007 (suom. 2009)

Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (24. Sokkona hyllystä valittu kirja)

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kun Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.

   Viimeinen toivomus on novellikokoelma, joka koostuu kuudesta menneisyyttä käsittelevästä kertomuksesta ja seitsemästä nykyisyydessä tapahtuvista asioista. Nykyisyyden lyhyet pätkät sijoittuvat temppeliin, jossa noituri Geralt on parantamassa saamiaan haavoja. Menneisyydestä kertovat tarinat ovat pätkiä Geraltin matkasta, kun hän on toiminut noiturina ja hävittänyt hirviöitä sekä vapauttaen ihmisiä kirouksista ja paljon muuta.
     Menneisyyden kertomuksista on mahdollista löytää kiinnekohtia ja yhtäläisyyksiä vanhoihin satuihin. Esimerkiksi Kaunotar ja hirviö sekä Lumikki ja seitsemän kääpiötä tulee mieleen parin novellin kohdalla. En ole varma, että pidinkö tästä yksityiskohdasta, mutta loppupeleissä se ei häirinnyt niin paljoa, että lukukokemus olisi kauheasti häiriintynyt. Ehkä enemmän ärsytti se, että en tiennyt tätä seikkaa kirjaa aloittaessani.
     Tämä on hieman erilainen novellikokoelma kuin muut lukemani. Tässä, vaikka tarina ei sinällään jatku novellista toiseen, oli kuitenkin samat hahmot, sama idea jokaisessa kertomuksessa. Ja tämä seikka haittasi minua jotenkin enemmän kuin ennen kirjan lukemista ajattelin. Jotenkin olisin ennemmin lukenut tämän ihan normaalina romaanina, ilman ajatusta novellikokoelmasta.
     Luin suurimman osan tästä kirjasta englanniksi, mikä oli ehkä virhe. Tämä oli kunnon fantasiaa, oudoilla sanoilla, oudoilla kuvauksilla. Ja koska olin laiska, en jaksanut alkaa kääntää joka toista sanaa kun tälläiseen kuvailevaan kohtaan saavuttiin. Joten en ymmärtänyt aivan kaikkea lukemastani, mutta ainakin pääpiirteet ja tapahtumien kulut olivat selkeitä. Siihen nähden, että nämä kertomukset olivat "lyhyitä" novelleja, niissä oli paljon kuvailua ja "ylimääräistä" kerrontaa. Tästä syystä novellit saattoivat olla monta kymmentä sivua pitkiä ja tarinat tuntuivat jatkuvat aivan liian kauan. Olisin kaivannut jotain lyhyempää, nopeampaa.
     Yleisesti ottaen odotin innolla tämän kirjan lukemista, ja nyt olen aika pettynyt. Tämä ei ollut sellainen mestariteos kuin odotin. Tosin en luovuta koko sarjan suhteen vain tämän kirjan takia, koska todellisestihan tällä kirjalla ei ole kauheasti tekemistä sarjan varsinaisen tarinan kanssa. Tämä kirja on vähän kuin esittelykierros joistakin hahmoista, joita itse tarinassa tulee esiintymään. Ja tämän kirjan jälkeen odotan innolla, että pääsen lukemaan lisää näistä hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta. Silti, yksittäisenä teoksena tämä oli pettymys, eikä yhtään sitä mitä odotin. Vaikka kirjan kerronta oli hyvää, ei tätä lukiessa tullut sellainen olo, että lukisi hyviä novelleja. Ne olivat vain liian pitkiä omaan makuuni ja silti joihinkin tapahtumiin ei päässyt kunnolla sisään. En tiedä, en oikein osaa selittää fiiliksiäni tämän kirjan kohdalla. Se täytyy itse kokea.

Nimi: Viimeinen toivomus (The Last Wish/ Ostatnie zyczenie)
Kirjailija: Andrej Sapkowski
Suomentanut: Tapani Kärkkäinen
Genre: fantasia, aikuiset
Sarja: Noituri #1
Sivumäärä: 334
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1993 (suom. 2010)

Arvosana: ***½

Jo Nesbo: Lisää verta

Kalastaja löytää aina etsimänsä.

Yksinäinen mies astuu ulos linja-autosta pikkuruisessa Kåsundin kylässä Finnmarkissa, Pohjois-Norjassa. Paikalle sattuneelle saamelaiselle hän esittäytyy Olofiksi. Se ei ole hänen oikea nimensä. Mies sanoo tulleensa metsästämään, vaikka metsästyskausi ei ole vielä alkanut.

Ystävälliset kåsundilaiset auttavat Olofia majoittumaan ja asettumaan kylään. Pian myös toisenlainen metsästäjä, Johnny Moe, saapuu Kåsundiin. Hänen toimeksiantajansa on Kalastaja, joka muiden toimiensa ohessa hallitsee Oslon huumekauppaa. Suvereenisti nyt, kun Daniel Hoffmann on pysyvästi poissa kuvioista.

Olof on Johnnyn kohde, Kalastajan etsimä mies, jonka veren on tarkoitus värjätä karu maa punaiseksi, kun kaksi asiainhoitajaa kohtaa.

Mutta punainen on myös rakkauden väri.

Ja kaikki on mahdollista.

     Ennen tämän kirjan aloitttamista oletin, että tämä olisi selkeästi jatkoa ensimmäiselle osalle. Tyhmä oletus, kun ottaa huomioon kirjasarjan genren ja miten usein kyseiseen genreen kuuluvat sarjat yleensä jatkavat tarinaa osasta toiseen. Silti, kun aloitin tätä kirjaa, petyin hieman. Ensimmäinen osa jäi jotenkin sellaiseen kohtaan, että olisin halunnut lukea sille jatkoa. Toisaalta en tiedä, miten sitä tarinaa olisi voitu jatkaa..

     Tätä ja ensimmäistä osaa yhdistää Kalastaja. Ensimmäisestä osasta tuttu huumeparoni. Nyt päästään näkemään hänen asiainhoitajien elämää, kun ensimmäisessä osassa päästiin Daniel Hoffmannin asiainhoitajan mukaan. Tällä kertaa päästään kuitenkin paremmin sisään itse päähenkilön elämään, hänen ajatuksiin, häneen. Selvä parannus siis ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tässäkään osassa toki kauhean paljoa päähenkilön kuvailua ollut, en ainakaan muista saaneeni tietää, miltä hän esimerkiksi näyttää. Mutta muuten hän tuli tutuksi ja hänen historiaa käytiin hieman läpi.

     Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä osa oli muutenkin mielestäni parempi. Ei vain hahmokuvausten takia, jota oli selkeästi enemmän. Myös muu kerronta oli parempaa ja juoni jotenkin selkeämpi ja jännittävämpi. Itse ainakin nautin tämä lukemisesta huomattavasti enemmän. Tämä oli tarinana jotain enemmän. Tässä onnistuttiin yhdistämään mennyt ja nykyisyys yhteen. Tarinaa oli helppo lukea ja lukemista ei voinut jättää kesken. Tähän toki auttoi tiivis ja simppeli juoni, joka vei mukanaan.

     Tämä ei toki ollut täydellinen teos, mutta näin lyhyemmäksi jännitysromaaniksi tämä oli hyvä. Kaikki ei ollut aivan ennalta-arvattavaa, tapahtumat olivat loogisia. Kuitenkin tästä jäi vielä puuttumaan se jokin, joka tekee jännäristä täydellisen. Siksi tämä jäi hieman keskinkertaiseksi, mutta silti sellaiseksi, jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Nimi: Lisää verta (Mere blod)
Kirjailija: Jo Nesbo
Suomentanut: Outi Menna
Genre: jännitys, mysteeri, trilleri
Sarja: Verta lumella #2
Sivumäärä: 272
Kustantaja: Johnny Kniga
Julkaisuvuosi: 2015

Kirjailijan muut teokset: Verta lumella, Isänsä poika
Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää)

Katja Kettu: Kätilö

Suuri romaani Lapin sodasta.
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

     Kätilön, Vikasilmän, tarina alkaa siitä, miten hän toimii kätilönä pienessä kylässä. Häntä väistellään hänen historian ja silmien takia. Häntä ei pidetä oikein minään. Sitten eräänä päivänä kylään tulee SS-upseeri, joka ei kavahda naisen silmiä. Ihastuminen ja lähes jopa rakastuminen tapahtuu heti, minkä johdosta Vikasilmä haluaa päästä samalle vankileirille töihin sairaanhoitajaksi, missä upseerikin toimii.
     Elämä vankileirillä on karua ja raakaa. Sen aikaa kun suomalaiset ja saksalaiset toimivat samalla puolen, on kuitenkin Vikasilmän parempi olla kuin monen muun. Sodan käydessä kohti loppuaan, alkaa liittolaisista tulla vihollisia ja taistelu elämästä alkaa.
     Kirjan tarina pomppii ajassa kun Vikasilmä on vankileirillä ja ajassa kun hän on Kuolleen Miehen vuonolla ja odottaa upseeria tulevaksi. Lisäksi välillä kerrotaan tarinaa upseerin näkökulmasta. Hänen mietteistään, hänen lääkkeiden käytöstä mielen turruttamiseksi, hänen epätoivostaan. Ja tämän kaiken keskellä päästään lukemaan Kuolleen Miehen kirjeitä hänen tyttärelleen ja näin saadaan täydennystä muun tarinan jättämiin aukkoihin.
     Monimutkainen tarina alkaa hahmottua kirjaa lukiessa ja näin kun olen päässyt takakanteen saakka, haluaisin lukea kirjan uudelleen ja huomata taas uusia asioita. Tämä kirja on upea kertomus, joka pitää lukea jos vähänkään on asiaa miettinyt. Ketun kerronta on jotain niin kaunista, vanhahtavaa ja tarinan aikaan sopivaa. Tekstiä ei ole yritetty romantisoida, vaan asiat kerrotaan kuten ne on. Pitkin kirjaa on luetteloita, jotka saivat ainakin minut hymyilemään niiden kekseliäisyyden ja rivouden takia.

     "Johannes, sinä saatanan epäsikiö, hurtanpoikanen, väriväärä, sinä pilluharja, kulukumulukku, laattakirveli, pelsepuupi, persveivari, ukkometso, sokeriterska, leikoturpa, erillisnäkijä, jänkähiipijä, turskannahkaisten kenkinen komeljanttari."

     Kaikessa kauheudessaan mitä tämä kirja tuo esiin sodan ajoista, pidin siitä todella paljon. Tarina soljui luontevasti eteenpäin, vaikka välillä mietinkin, että missä nyt mennään. Päähahmoista pääsi hyvin jyvälle, muihin hahmoihin ei niinkään keskitytty vaan heidät mainittiin kuin sivumennen, aivan kuin heillä ei olisi sen suurempaa merkitystä kaksikon rakkauden välillä. Tässä kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Ja rakastuin Ketun tyyliin kirjoittaa. Siinä vain oli jotain niin kaunista. Jotain, mikä sai hymyilemään, vaikka tarina ei sinänsä ole kevyt.

     "Tuijotan kattopalkkia ja se näyttää yhtä hauraalta kuin Näkkälän kattopalkki, joka kuuluu siihen toiseen maailmaan. Siihen jossa olin koskematon ja voimallinen eikä sota saanut minusta otetta. Operaatio Navetan renkkusängyn yllä himmeli kiertää itsensä ympäri hitaasti, hitaasti. Odotan rapaisten saappaitten pysähtyvän vuoteeni vierelle."

Nimi: Kätilö
Kirjailija: Katja Kettu
Genre: romantiikka, sota, historiallinen
Sivumäärä: 339
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2011

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (36. Kirjassa ollaan yksin)

Erin Hunter: Into the Wild

Sukupolvien ajan neljä villikissojen klaania - Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani - on jakanut metsän soturiesi-isiensä säätämien lakien mukaan.
Muiden klaanien reviirejä uhkaava Varjoklaani kuitenkin voimistuu päivä päivältä, ja Myrskyklaanin kissat ovat vakavassa vaarassa. Uljaita sotureita kuolee, ja jotkut varsin salaperäisellä tavalla.
Keskelle näitä tapahtumia ilmestyy tavallinen kotikissa nimeltä Ruska - joka saattaa osoittautua Myrskyklaanin kaikkein urheimmaksi soturiksi.

   Olen kuullut tästä sarja usein, mutta jostain syystä se ei ole oikein koskaan herättänyt kiinnostustani niin paljoa, että olisin tarttunut kirjaan. Ehkä syynä oli kissat. Ehkä se, että kirjan tarinat sijoittuu ihan meidän omaan maailmaan, mutta kissat nyt vain sattuvat elämään metsässä ja taistelevat keskenään omista alueistaan. En tiedä, mutta olipa syyt mitkä tahansa, olen hieman surullinen niiden olemassa olosta. Nyt kun sitten vihdoin tartuin tähän kirjaan (en ole vieläkään varma, onnistuinko aloittamaan kuinka alusta), olen positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä kun pääsen jatkamaan tämän sarjan parissa.

     "Bluestar approached Rusty and placed the shredded collar on the ground in front of him. She touched his ear gently with her nose. "You look like a brand of fire in this sunlight", she murmured. Her eyes flashed briefly, as if her words had more meaning for her than Rusty knew. "You have fought well." Then she turned to the Clan and announced, "From this day forward, until he has earned his warrior name, this apprentice will be called Firepaw, in honor of his flame-colored coat."

     Luin tämän osan englanniksi, mutta voi olla, että jotkin osat tulen lainaamaan suomennettuina. Sinällään englanniksikin lukeminen oli aika helppoa sillä kuten sanottu, tarina sijoittuu meidän omaan maailmaan. Lisäksi kirjan kieli oli hyvin simppeliä, eikä sitä lukiessa tarvinnut tarkistaa kuin muutama sana (luontoaiheiset sanat eivät ole vahvuuteni). Voin siis suositella lämpimästi tätä kirjaa myös englannin kielisenä luettavaksi, jos kielitaitoa on edes hitusen.
     Mutta palatakseni taas itse kirjaan... tämä oli alusta loppuun mielenkiintoinen, vaikka kauheasti mitään dramaattisia juonenkäänteitä ei ollutkaan. Pieniä paljastuksia oli siellä täällä ja loppua kohti mentäessä tätä kirjaa olisi voinut melkeinpä kuvailla jännittäväksi. Melkein, ei ihan. Asiat olivat liian ennalta-arvattavia, että varsinaista jännitystä olisi ehtinyt muodostumaan. Mutta koska en jännitystä tältä kirjalta kaivannutkaan, niin tämä seikka ei itseäni haitannut.
     Tarina alkaa siis siitä kun Ruska, punaturkkinen kotikissa näkee unia, joissa hän metsästää hiiriä. Päivisin hän katselee kotitalonsa pihalta kohti läheistä metsää ja haluaa lähteä tutkimaan tätä tuntematonta. Eräänä päivänä hän päättää, että nyt on aika. Hän menee metsään, joutuu ensimmäiseen tappeluunsa ja tapaa uuden, tulevan, ystävänsä Harmaatassu. Seuraavan iltana Ruska palaa uudelleen metsään, liittyäkseen Myrskyklaaniin. Tästä alkaa uskomaton matka kohti soturiutta, samalla kun leirissä tapahtuu kummia ja luottamus on kovilla. Lisäksi muissa klaaneissa kohisee, yhden ottaessa enemmän valtaa kuin saisi.
     Koska tarina sijoittuu meidän maailmaan, ei suurta kuvailua maailmasta tarvittu. Voitiinkin keskittyä ihan täysillä kissojen mielenmaailmaan ja heidän käyttäytymisestä kertomiseen. Kerronta olikin riittävän elävää, jotta tapahtumat pystyi kuvittelemaan mielessään. Kissoja vilisi tarinassa vaikka miten paljon, mutta jokainen niistä kuvailtiin eri tavoin, jolloin ne oli erotettavissa vielä myöhemminkin. Päähahmojen sielunmaailmaan päästiin jonkin verran käsiksi ja itse rakastuin aivan täysin Ruskaan - myöhemmin nimeltään Tulitassu ja vielä myöhemmin Tulisydän. Hän vain oli niin ihana, valloittava ja hänen matkansa kotikissasta soturiksi oli vain jotain sellaista, mikä lämmitti sydäntäni. Hän oli rehti, rohkea ja hänessä selkeästi virtaa jotain villiä, vaikka ihmisten keskellä onkin syntynyt ja elänyt.

Nimi: Into the Wild (suom. Villiin luontoon)
Kirjailija: Erin Hunter
Suomentanut: Vesa-Matti Paija
Genre: fantasia, nuoret, seikkailu
Sarja: The Warriors #1, The Prophecies Begin (suom. Soturikissat, Ennustusten alku)
Sivumäärä: 288
Kustantaja: Art House
Julkaisuvuosi: 2003 (suom. 2009)

Arvosana: ****

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before

16-vuotias Lara Jean Song säilyttää kirjoittamiaan rakkauskirjeitä äidiltä saadussa hatturasiassa. Yksi jokaiselle pojalle, johon Lara on elämänsä aikana ihastunut. Viisi Kirjettä, joihin Lara on vuodattanut kaikki tunteensa. Kirjeitä ei ole tarkoitettu kenenkään silmille, mutta eräänä päivänä joku lähettää ne eteenpäin. Yhtäkkiä Laran rakkauselämä ei olekaan enää mielikuvitusta vaan pelkkää sotkua.

     Tämä on kirja, johon en ajatellut koskaan koskevani. Tässä sitä kuitenkin ollaan, kirja kuunneltuna ja mietin, pitäisikö minun tutustua myös toiseen osaan. Ehkä joskus. Ei vielä. Tämä oli kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, hauska, että voin sanoa nauttineeni kirjan kuuntelusta.
     Kirjan juoni ei ole mitenkään ihmeellinen. Tarina seuraa Laraa päivästä toiseen, miten hänen siskonsa muuttaa pois ja tämä muuttaa koko perheen dynamiikkaa, miten kirjeet lähetetään ja sotku on valmis, miten Lara joutuu väittämään seurustelevansa ja siitä se sotku vasta syveneekin. Menoa ja meininkiä ei siis ole, vain normaalia teini-iän kriiseilyä ja epävarmuutta siitä, mikä on oikein. Tässä kirjassa mielestäni kirjailija onkin hyvin saanut tuotua esiin juuri tuota epävarmuutta ja luonteen oikullisuutta.
     En tiedä olisinko päässyt kirjassa loppuun asti jos olisin oikeasti lukenut tämän. Nyt kuitenkin kun kuuntelin tämän ja englanninkielisen teoksen puhuja osasi hommansa paremmin kuin hyvin, pääsin loppuun asti. Tarinaan pystyi eläytymään paremmin, kun joku muu luki sen ja teki pieniä äänirooleja eri hahmojen kohdalla. Aivan mahtavaa.

Nimi: To All the Boys I've Loved Before (Pojille, joita joskus rakastin)
Kirjailija: Jenny Han (suom. Antti Hulkkonen)
Genre: nuoret, romantiikka
Sarja: To All the Boys I've Loved Before #1
Sivumäärä: 371
Kustantaja: S&S (suom. Sanoma)
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2018)

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: PopSugar19 (29. Kirjan kannessa on sana love/rakkaus)

Lisa R. Jones: Sisälläni

Sara McMillan horjuu kahden maailman välillä: kipeän menneisyytensä ja sähäkän nykyisyytensä. Sara tuntee yhä voimakkaampaa yhteyttä päiväkirjojen Rebeccaan ja on nyt varma, että tälle on tapahtunut jotain pahaa. Kaksi arvaamatonta miestä haluaisi pitää hänet otteessaan, ja toisen käsivarsilla hän joutuu etsimään ja kohtaamaan totuuksia myös itsestään.

     Olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin englanniksi (2014) ja silloin kirjoitin tästä arvostelun. Pääset lukemaan sen tästä. Nyt tällä toisella lukukerralla en ole aivan varma pidinkö tästä vai oliko se vain ärsyttävä lukukokemus, jonka aikana taoin useammin kuin kerran kirjaa vasten jalkojani kun olisin halunnut sanoa Saralle pari sanaa hänestä, hänen ajatuksistaan, hän tekemisistään. Sillä kirjoissa ei ole mitään ärsyttävämpää kuin hahmot (yleensä nämä ovat naisia), ketkä jahkailevat, tekevät kärpäsestä härkäsen, luovuttavat oman tahtonsa mukisematta toiselle.. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka, ja jokainen kohta sopisi tämän kirjan päähenkilöön, Saraan.
     Ensimmäiseen osaan verrattuna tykkäsin tästä osasta selkeästi vähemmän. Tässä ei tuntunut tapahtuvan mitään, ennen kuin sitten lopussa osoitetaan aseella kohti kasvoja. Muuten kirja oli pelkkää jahkailua. Saran jahkailua hänen päänsä sisällä. Saran ja Chrisin jahkailua heidän suhteensa tilasta. Etsivien jahkailua kun Rebecca ja Saran ystävä Ella ovat kateissa. Pelkkää paikallaan junnaamista, ilman sen suurempaa juonta.
     En voi sanoa, etteikö tämä olisi ollut viihdyttävää luettavaa. Kirjalla oli omat hetkensä. Muuten tämä oli hyvää ja leppoista ajanvietettä, kun ei jaksa miettiä ja murehtia sen suuremmin niitä asioita mitä lukee. Jännityksen määrää ensimmäiseen osaan verrattuna oli myös vähennetty roimasti, joten senkin puolesta kirja oli kevyttä lukemista. Tämä jännityksen, kunnollisen juonen ja ärsyttävän päähenkilön takia kuitenkin tämän kirjan lukemiseen meni se pari kuukautta. Sekin kertoo siis ehkä jotain tästä kirjasta ja siitä, miten "kovasti" halusin ottaa sen käsiini aina tilaisuuden tullen.

Nimi: Sisälläni (Being Me)
Kirjailija: Lisa R. Jones
Suomentanut: Lasse Linna
Genre: romantiikka, erotiikka, aikuiset
Sarja: Inside Out #2
Sivumäärä: 419
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2013

Kirjailijan muut teokset: Ihosi alla
Arvosana: ***½

Rupi Kaur: Milk and Honey

Milk and honey is a collection of poetry and prose about survival. It is about the experience of violence, abuse, love, loss, and femininity. It is split into four chapters, and each chapter serves a different purpose, deals with different pain, heals a different heartache.

     Maitoa ja hunajaa on kokoelma runoja ja proosia, kuvituksia siellä täällä. Se on omalla tavallaan koskettava kertomus naisesta, joka eroaa ja yrittää päästä miehestä yli. Se on kertomus rakkaudesta, itseen ja toisiin. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus.

     "it must hurt to know
     i am your most
     beautiful
     regret

     i didn't leave because
     i stopped loving you
     i left because the longer
     i stay the less
     i loved myself"

    Tämä teos siis muodostui melkein kokonaan "runoista". Todellisuudessa tämä kirja oli tarina, jossa muutaman sanan välein oli lyöty enteriä. Tämä teki tästä kirjasta vaikealukuisen ja hieman oudon kokemuksen. Odotin jotain muuta. Oikeita, erillisiä runoja. En tarinaa, joka on paloiteltu monelle riville. Muutamassa kohdassa lauseita oli onnistuttu kirjoittamaan kunnolla peräkkäin, ilman isoja kirjaimia, pisteet sentään oli paikallaan.

     "i don't know what living a balanced life
     feels like
     when i am sad
     i don't cry i pour
     when i am happy
     i don't smile i glow
     when i am angry
     i don't yell i burn"

     Kaikessa outoudessaan tämä oli kuitenkin kaunis. Tarina. Toteutus. Kuvat. Idea. Tykkäsin siis, loppujen lopuksi. Tämä ei ollut sellainen kirja mitä yleensä luen, mutta olen iloinen, että tartuin tähän. Kirjassa oli muutamia kohtia jotka saivat kunnolla myös ajattelemaan. Itseä ja muita. Omaa ajattelua muista. Ja itsestä. Lisäksi tämä oli hyvin nopea lukea, joten ärsyyntymisaste ei päässyt nousemaan liian korkealle ;)

     "our struggle to
     celebrate each other is
     what's proven most difficult
     in being human"

Nimi: Milk and Honey (suom. Maitoa ja hunajaa)
Kirjailija: Rupi Kaur (suomentanut Riikka Majanen)
Genre: runous, feminismi
Sivumäärä: 204
Kustantaja: Createspace (Otava)
Julkaisuvuosi: 2014 (2017)

Arvosana: ***½