Kirja: Night School Yön perintö

Kirja: Night School: Yön perintö (Night School Legacy)

Kirjailija: C.J. Daugherty

Suomentaja: Kirsi Ohrankämmen

Gengre: nuoret, jännitys

Sarja: Night School #2

Sivumäärä: 411

Julkaisuvuosi: 2014

ISBN: 978-951-1-27238-0
Luettu: maaliskuussa 2014

Keneen voi luottaa,

kun kaikki valehtelevat?

     Kapinallinen Allie on yllätyksekseen kotiutunut Cimmerian sisäoppilaitokseen. Cimmeria on tuonut hänen elämäänsä myös Carter Westin, unelmien poikaystävän.

     Allie pääsee mukaan Yökoulun toimintaa, salaseuraan, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut. Yökoulu paljastuu vaikutusvaltaiseksi salaiseksi organisaatioksi, jonka jäsenet ulottavat valtansa paljon koulua pidemmälle.

     Pian Allie ja Cimmeria ovat suuressa vaarassa – vaarassa, johon liittyy myös Allien kadonnut isoveli ja heidän salaperäinen isoäitinsä.

Muita kirjailijan kirjoja: sarjassa aiemmin ilmestynyt ”Night School: Yön valitut”

Arviointi: Tajusin äsken, että en ole laittanut ensimmäisestä osasta mitään arvostelua tänne, joten kerronpa hieman ajatuksiani ensimmäisestä osasta. Eli, yksinkertaisesti minä pidin siitä. Vaikkakin odotin koko ajan, että milloin ne yliluonnolliset hahmot tulisivat esiin ja kirja muuttuisi fantasian puolelle. Sitä hetken ei kuitenkaan koskaan tullut, joten jouduin tyytymään pelkkään jännitykseen minkä kirja tarjosi.

     Nyt, luettuani sarjan toisen osan, odotin edelleen jotain yliluonnollista tapahtuvan. En kauheasti lue jännityskirjoja. Tämä sarja on kuitenkin pelkkää jännitystä,, ilman fantasiaa. Mikä sinänsä on minulle aivan mahdoton yhtälö, mutta siihen kai nyt on pakko tyytyä.

     Ensimmäisessä osassa Allie saapui Cimmerian sisäoppilaitokseen. Se oli hänelle rangaistus laittomista toimistaan, mutta lievempi versio nuorisovankilalle. Allie ei pitänyt sisäoppilaitoksesta aluksi laisinkaan, mutta tottui koulun käytöntöihin hyvin nopeasti ja ihastui jopa kahteen poikaan. Eli juu, ensimmäisessä kirjassa oli rutkasti sitä minun inhoamaa kolmiodraamaa. 

     Vaikka ensimmäisessä osassa oli melko paljon asioita jotka minua itseäni henkilökohtaisesti ärsyttivät suunnattomasti, tuntui kuin tässä kirjassa kaikkea olisi vain pahennettu. 
     Sanon siis suoraan, että tämä osa ei yltänyt samalle tasolle ensimmäisen kanssa. Odotin tämän osan ilmestymistä niin paljon, että varmasti jo sen johdosta odotukset olivat korkealla, mutta kyllä ne nopeasti laskeutuivat maan pinnalle takaisin.
     En tiedä mikä teki tästä osasta niin paljon erilaisemman. Ehkä tässä ei vain tuntunut tapahtuvan oikeastaan mitään. Kirja oli vain pelkkää ihmissuhdedraamaa täynnä. Ainakin siltä se minusta tuntui.

Arvosana: ***

Kirja: Syntymälahja

Kirja: Syntymälahja (Graceling)
Kirjailija: Kristin Cashore
Suomentaja: Maria Lyytinen
Gengre: fantasia, nuoret
Sivumäärä: 444
Julkaisuvuosi: 2009
ISBN: 978-951-0-35298-4
Kustantaja: WSOY

Lady Katsan silmät ovat eri paria, toinen vihreä, toinen sininen. Kahdeksanvuotiaasta hän on tiennyt olevansa erilainen. On muita tyttöjä, joiden erityskyky on hoitaa eläimiä tai tanssia kuin enkeli. Mutta Katsan kyseenalainen lahja on tappaminen.
Hänen enonsa, kuningas Randa, löytää nopeasti Katsan taidoille käyttöä ja kouluttaa tästä tasitelijan. Jo teini-ikäisenä hän on soturiprinsessa, joka korvaa kokonaisen armeijan. Katsa ei kuitenkaan haluaisi enää tappaa, mutta kuinka hän voi vastustaa kuninkaan käskyä?
Sitten yksi Seitsemän kuningaskunnan prinsseistä katoaa, ja Katsa saa tehtäväkseen etsiä hänet. Hän tutustuu Po-nimiseen poikaan, ensimmäiseen ihmiseen, josta on hänelle vastusta taistelussa. Mutta Posta ei ota selvää. Mitä hän oikein haluaa Katsasta?

Arviointi: Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kirjan, ihastuin. Kun luin tämän nyt uudestaan, rakastuin. Tämä vain on yksi niistä kirjoista, jonka voisi lukea vaikka kuinka monta kertaa ja se olisi aina aivan yhtä viihdyttävä ja sykähdyttävä ja mieleenpainuva kokemus. Tämä on myös yksi niistä kirjoista jolle toivoisi jatko-osaa vaikka tietää, että se ei millään voisi yltää ensimmäisen osan kanssa samalle viivalle. Ehkä siis on parempi, että tätä kirjaa ei olla pakolla yritetty jatkaa.
     Kirjan maailma on saatu luotua ehjäksi kokonaisuudeksi joka on helppo hahmottaa. Kuvailua kirjassa ei kuitenkaan ole kovin paljoa. Itseäni se ei kuitenkaan haittaa, sillä nuo maisemien kuvailut eivät oikein kuulu niihin omiin parhaisiin kohtiin.
     Vaikka teoksen tarina jättää jälkeensä hyvin haikean ja hieman surullisenkin vivahteen, on siihen saatu hyvin luotua myös niitä iloisia hetkiä jotka saavat lukijan hymyilemään. Edellisestä lukukerrastani on ehtinyt jo vierähtämään muutama vuosi, mutta kyllä voin edelleen sanoa tämän teoksen kuuluvan niihin lempikirjoihini.
Arvosana: *****

Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Gengre: scifi
Sivumäärä: 268
Julkaisuvuosi: 2000
ISBN: 951-31-1886-X
Kustantaja: Tammi

     Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.
     Hänen ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jäänseensa itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.

Arviointi: Yritin ajatella kirjan aloittaessani, että tämä on vain yksi kirja muiden joukossa. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin kirja, joka minun piti lukea koulua varten, mikä alensi innokkuuttani lukea tätä kokonaan. "Pakkolukeminen" ei vain ole se minun juttu. Kuitenkin, sain tämän luettua. Ilman sen suurempaa veren vuodatusta. Ja nyt kun olen saanut kirjan suljettua viimeisen kerran, olen oikeastaan melko tyytyväinen siitä tosiasiasta, että minut on "pakotettu" lukemaan tämä teos. En olisi itse todellakaan valinnut tätä kirjahyllystä ja alkanut lukemaan. Enkä tule lukemaan tätä enää toista kertaa, vaikka niin monet muut kirjat saatankin lukea useammin. Enkä ole varma, että tulenko lukemaan enää Sinisalon kirjoja. Vain aika näyttää tuleeko niin tapahtumaan.
     Ennen kuin edes aloitin lukemaan kirjaa, kuulin kaikenlaisia asioita siitä. Niin mielipiteitä kuin juonipaljastuksiakin. Tosin, kaikki niistä juonipaljastuksista eivät osuneet aivan oikeaan. Omalta osaltaan kaikki kuulemani kuitenkin herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan, joten osittain olen kiitollinen kaikeasta mitä kuulin.
     En voi kuitenkaan kiistää sitä tosiasiaa, että kirja oli outo. Varsinkin sen juoni. Ja hahmot. Ja kaikki muukin. En ole ennen tätä kirjaa lukenut kirjaa, joka kerrottaisiin homon näkökulmasta. Ja elämästä ylipäätään. Enkä nyt tarkoita, että se olisi tässä kirjassa häirinnyt. Päinvastoin. Se toi oikeastaan yhden uuden puolen tähän kirjaan. Sillä oikeasti, jos tämä Mikael olisi ollut hetero ja hänen ystävät naisia, en usko, että kirja olisi ollut niinkään luettava kuin se oli.

"Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.

Tiedän heti että haluan sen."

     Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokainen muodostaa oman pienen tarinan. Yhdessä ne luovat kokonaisuuden joka on henkeäsalpaavan jännittävä ja mielenkiintoinen. Tarinan keskelle Sinisalo on luonut erilaisista tietolähteistä kerättyjä näytteitä peikoista, mikä luo hyvin todentuntuisen tunnelman. Aivan kuin peikkoja olisi oikeasti olemassa. Aivan kuin Iltasanomissa olisi ollut uutistiedotteita peikkohavainnoista. Sinisalon luomien tekstikatkelmien väliin on kuitenkin laitettu myös otteita muista jo-olemassaolevista teoksista, kuten Tuntemattomasta Sotilaasta sekä Pessistä ja Illusiasta. Kaiken kaikkiaan Sinisalo on käyttänyt hyvin paljon intertekstuaalisuutta kirjassa (intertekstuaalisuus = viitteitä muista teksteistä).
     Kirjan hahmoista minun on pakko tuoda esiin aivan ihanan hellyttävä filippiiniläinen Palomita, joka asui Mikaelin kanssa samassa kerrostalossa muutamaa kerrosta alempana. Palomita oli ns. postimyyntivaimo. Hänen mies Pentti oli melko väkivaltainen mies, mutta silti oli ihanaa lukea miten Palomita kapinoi puolet itseään suurempaa miestä vastaan. Hänessä vain oli sisua ja tarmoa, mitä voi vain ihailla.

"Olen oppinut aina katsomaan ovisilmästä. Pentti ei halua että avaan ovea kenellekään paitsi niille joille hän on käskenyt avata. Ovisilmä on kaivo jossa asuu pieniä mutkalla olevia ihmisiä. Monta kertaa päivässä nousen jakkaralle ja katson rappuun. Ihmisiä menee siellä harvoin, ja aina kun näkee jonkun se on palkinto."

     Oudon tästä kirjasta teki se, että alussa Mikael löytää pihalta peikon ja päättää, että hei taidanpa viedä tuon villieläimen kotiini ja alkaa hoitaa sitä. Koko kirjan ajan hän hoitaa pientä "lemmikkiään" ja yrittää keksiä mitä tämä otus syö ja etsii tästä tietoa vaikka minkälaisista tietolähteistä. Siinä sivussa kerrotaan hieman Mikaeliin ihastuneiden/rakastuneiden ihmisten ajatuksista Mikaeliin ja tämän muuttuneeseen käytökseen liittyen. No sitten kun päästään loppuun, yksi näistä ihastuneista miesparoistaa päättää yllättää Mikaelin menemällä tämän kotiin ja kappas, löytää pikkuisen söpön mustan peikon odottamasta ikkunalaudalta (tai missä ikinä se sitten olikin). Sen jälkeen tapahtuu kaikenlaista, mitä en ala kirjoittamaan ja kun Mikael tulee kotiin hän näkee järkyttävän näyn ja päättää paeta paikalta peikko mukanaan.
     Koko tämä juonikehitys oli outo. Ja loppu oli vielä oudompi. Sen lisäksi olisin voinut jättää aivan hyvin lukematta kohdan, jossa Mikael laukesi peikkonsa päälle. Eikä tilanteessa olisi ollut mitään outoa (paitsi se, että jätkä fantasioi peikosta), jos laukeamiselle olisi ollut joku selkeä selitys! Ja koska en nyt osaa selittää tätä, niin kirjaanpa kyseisen kohdan tähän loppuun. Eli: Jos et halua lukea hetki sitten kuvailtua kohtausta, älä lue seuraavaa katkelmaa!

"Hymähdän. Ovi narahtaa ja Pessi tulee ulos kylpyhuoneesta raukean ja tyytyväisen näköisenä, pieni punainen kieli lipoo suun ympärystä kuin tulenliekki. Se pongahtaa suoraan syliini sohvalle, ja kietaisee itsensä kerälle polvieni väliin. Katajanmarjojen tuoksu leviää huumaavana sieraimiini ja Pessin lämmin, metsästyksen kiihkosta hehkuva paino reisilläni on kestämätön. Pessi puhdistaa laiskasti suupieliään verestä, ja tuskin tiedän mitä teen kun vedän sitä vielä vähän itseäni kohti, aivan vähän ja varovasti vain, ja samalla hetkellä kun sen kuuma selkä koskettaa vatsaani minä purkaudun kuin tulivuori."

Arvosana: **

Kirja: Väristys

Kirja: Väristys (Shiver)

Kirjailija: Maggie Stiefvater

Suomentaja: Laura Honkasola

Gengre: fantasia, romantiikka, nuoret

Sarja: Väristys #1

Sivumäärä: 368

Julkaisuvuosi: 2010

ISBN: 978-951-0-36064-4
Kustantaja: WSOY

17-vuotias Grace on jo vuosia katsellut kotinsa takana asustelevia susia. Etenkin eräs keltasilmäinen yksilö on saanut hänet pauloihinsa. Suden ja tytön välillä tuntuu olevan molemminpuolinen, luottamuksellinen yhteys.

Sam puolestaan viettää kaksoiselämää. Talvella hän elää metsässä pienen laumansa kanssa ja käy äänetöntä ajatustenvaihtoa pelottoman tytön kanssa. Kesän lämpimät säät suovat hänelle muutaman arvokkaan kuukauden ihmisenä - kunnes pakkanen jälleen vangitsee hänet lumiseen metsään, suden ruumiiseen.

Yhtenä syksyisenä päivänä Grace tapaa kotiovellaan pojan, jonka tuttuus saa hänen henkensä salpautumaan. Vuosien hiljainen suhde kasvaa tiiviiksi, surullisenkauniiksi rakkaudeksi. Mutta samalla kun Gracelle selviää hänelle tutun susilauman tarina, nuorten yhteiset päivät käyvät vähiin: Sam ei enää uudelleen sudeksi muututtuaan ole palaava ihmiseksi.

Arviointi: Aahh, olen lukenut tämän kirjan niin monta kertaa että sormet loppuvat kesken. Ja yhä edelleen ihastun ja rakastun niin Samiin kuin Graceenkin (vai miten se taipuu?). Tosin yhtä lailla joka kerta minua ärsyttää hieman Gracen persoona ja tapa elää, mutta ei sille voi mitään. Hän vain on omalla tavallaan melko itsekeskeinen ihminen, mikä ei ole niitä luonteenpiirteitä jotka minua ilahduttavat.

     "Tuntui, että hajoaisin kappaleiksi, sekä sisimmässäni että ulkoisesti."

     Uh ihana Sam ja hänen kirouksensa. Hän vain on niin sympaattinen, että ei häntä ainakaan voisi vihata. Ja silti jokainen kerta kun luen tämän kirjan, haluaisin vain sanoa Samille, että "Tee jotain äläkä vain seiso siinä voivottelemassa omaa surkeaa elämääsi!". Oikeasti. Koska juuri niin hän tekee koko hemmetin kirjan ajan. 

     Mutta se kyllä pitää sanoa, että olisin halunnut lukea jo tämän kirjan aikana hieman enemmän siitä, millaista on olla susi. Ja varsinkin se muutoksen hetki on jotain, mistä haluaisin lukea lisää. Jotenkin vain tuntuu, että tästä kirjasta puuttuu jotain hyvin oleellista, kun ei kerrota kaikkea. Vaikka kyllähän tuosta muuttumisestakin kerrotaan hieman, mutta ei niin paljoa, että siitä saisi hyvää kokonaiskuvaa.

     "Koskaan ennen etäisyys välillämme ei ollut tuntunut niin pitkältä."

     Draaman kannalta tässä kirjassa on kyllä hyvää se, että vaikka draamaa löytyy vaikka muille jakaa,, niin tässä ei ole yhtään kolmiodraamaa! Vaikka tosin joskus Gracen ja Samin käyttäytyminen hieman vaikuttikin siltä, että joku muukin kuuluu kuvioon. Joku salainen hahmo kenestä ei kirjassa kerrota mitään. Ehkä niin onkin. Pidetään hullua jännityksessä. Tosin en tiedä mitä järkeä olisi hahmossa josta ei puhuta koskaan?

     "Hän oli nykyhetki ja tuleva. Olisin halunnut vastata, mutta olin palasina."

     Jos tämäm kirjan pystyy lukemaan ilman yhtäkään kyyneltä (siis jos lukee oikein ajatuksella ja kaikkea), niin minä nostan hattua. Sillä oikeasti, joka ikinen kerta on ne tietyt kohdat joissa silmät vettyvät, vaikka en saisikaan kokonaisia kyyneleitä aikaiseksi. Stifvater vain osaa kirjoittaa hyvin kuvailevasti ja koskettavasti. Ja se vain on niin surullista, että Gracesta ja Samista ei voi tulla mitään (tämän kirjan pohjalta). 

     Kokonaisuutena tämä kirja kuuluu ehdottomasti suosikkeihini, vaikka tämä ei aivan olekaan sellainen kirja johon yleensä ihastuisin. Tosin kokonaisuutena tämä itse sarja ei ole yhtään minun makuuni sopiva. Siksi hieman ihmettelenkin, että miksi juuri ensimmäinen osa on sellainen, jonka voisin lukea miljoona kertaa kyllästymättä.

     "En voi elää ilman tätä."

Arvosana: ****

Tämä kirja kuuluu "Vanhan kertausta"- haasteeseen

Kirja: Rautakuningas

Kirja: Rautakuningas
Kirjailija: Julie Kagawa
Suomentaja: Eeva Parviainen
Gengre: nuoret, fantasia, romantiikka
Sarja: Rauta- saaga #1
Sivumäärä: 398
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-91-640-8418-7
Kustantaja: Harlequin

Something has always felt slightly off in Meghan's life, ever since her father disappeared before her eyes when she was six. She has never quite fitted in at school.. or at home.
When a dark stranger begins watching her from afar and her little brother is taken, Meghan senses that everything she's known is about to change.

Arviointi: Oikeasti, ei näin. Ajattelin jo takakantta lukiessani, että haluanko oikeasti edes yrittää lukea tätä, mutta sitten mielenkiinto vei voiton ja tässä sitä nyt ollaan. Taas yksi sellainen kirja luettuna, minkä olisi voinut hyvin jättää lukematta. Kirja oli Twilightin, Mikämikä maan ja Shakespearen Kesäyön unelman yhdistelmä ja ainakaan minusta yhdistelmä ei toiminut sitten alkuunkaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että Kagawa oli vain ottanut yhdestä kirjasta paikan, toisesta hahmon ja kolmannesta kolmiodraamaa sisältävän juonen. Olisiko se ollut niin kauhean vaikeaa luoda edes joku osa kirjasta kokonaan itse? Tai anteeksi, kyllähän Kagawa oli luonut kirjaan nykymaailmaa kuvaaviakin satuhahmoja, jotka olivat keijujen vastineita,, mutta kuitenkin. Kagawan itse kehittelemä ja suunnittelema osuus kirjasta oli niin vähäpätöinen, että itse en voi kutsua tätä kirjaa varsinaisesti Kagawan tekemäksi, vaan vain hänen kokoamaksi.
     Kuten jo yllä mainitsin, kirja ei toiminut lainkaan. Toiminnalle olisi ollut aineksia vaikka millä mitalla, mutta silti juoni ei tuntunut etenevän mihinkään. Ihmisiä vain hävisi ja ilmestyi taas ja sitten oltiinkin jo viimeisellä sivulla ja Meghanin piti päättää, että mitä hän elämällään tekisi. Kysynpähän vain, että mikä tämän kirjan tarkoitus oikein on. Koska itse en sellaista mistään löytänyt. Tai sitten tylsistyin jo alussa niin paljon, että loppu kirja meni niin sumussa, että en huomannut kirjan mahtavuutta ja luovuutta, yms... Koska totuus on, että olen lukenut tässä matkan varrella muutamasta blogista, kuinka tätä kirjaa on ylistetty. Voisiko joku siis kertoa oikein juurta jaksaen, että mikä kohta tässä kirjassa oli sitten niin hyvä? Ainoa hyvä asia oli ehkä se, että kirjassa oli muutama mukava hahmo (ja ehkä he olivat myös hyvännäköisiä, mutta siitä en voi olla aivan varma).
     Jos otankin siis ensin käsittelyyn itse päähenkilön Meghan Chasen. Kuusitoista vuotias nuori tyttö, kenen isä on kadonnut ja kuka haluaisi enemmän huomiota äidiltään ja isäpuoleltaan. Ja kenellä on täynnä mielikuvitusta oleva pikkuveli, Ethan. Meghan on siis aivan normaali tyttö, mutta sitten yhtäkkiä yhtenä päivänä hän palaa kotiin ja huomaa veljensä loukanneen äitiään. Ja voih, miten juoni alkaa vihdoin kulkea eteenpäin edes hieman! Tosin tämä ilo lakkaa hyvin lyhyeen, sillä kun Meghan ja Robbie hyppäävät kaappiin, he tupsahtavat ah niin ihanaan Mikämikä maahan ja lähtevät etsimään todellista Ethania. (Ja ainiin, unohdin aikaisemmin mainita tämän Narniasta otetun kohtauksen..)
     Ainoat oikeasti mielenkiintoiset hahmot koko kirjassa olivat ehkä Ash ja Puck. Kaksi Meghanin ikäistä keijua, jotka vihaavat toisiaan yli kaiken, mutta yrittävät nyt toimia yhdessä vain ja ainoastaan Meghanin takia. Tosin vaikka he ovatkin molemmat aivan ihania hahmoja letkautuksineen ja herjoineen, niin he myös muodostavat Meghanin kanssa kolmiodraama -kuvion,, mitä sitten inhoan ylitse kaiken. Mutta, ehkä se tässä kirjassa toimi jollain tavalla.
Arvosana: 7½

Kirja: Kateus

Kirja: Kateus (Envy)
Kirjailija: J.R. Ward
Suomentaja: Timo Utterström
Gengre: fantasia, aikuiset, romantiikka
Sarja: Langenneet enkelit #3
Sivumäärä: 485
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-952-260-170-4
Kustantaja: Basam Books

Etsivä Thomas "Veck" DelVeccio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa pimeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainottelevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on heidän ainoa side pelastukseen.

Muita kirjailijan kirjoja: "Mustan tikarin veljeskunta" -sarjassa ilmestyneet yksitoista (11) osaa, sekä "Langenneet enkelit" -sarjassa aiemmin ilmestyneet "Halu" sekä "Himo"
Arviointi: Olen sanonut tämän jo varmaan sata kertaa ja tulen sen varmaan vielä sanomaan ainakin yhtä monta kertaa, mutta minä sitten vain rakastan Wardin tapaa kirjoittaa. Mutta hmm, jotenkin tämä kirja vain tuntui pieneltä pettymykseltä verrattuna aiempiin lukemiini hänen kirjoihin. Vaikka tässäkin kirjassa tapahtui, silti tuntui kuin mitään ei sittenkään tapahtuisi. Ja jos tätä vertaa vain tämän sarjan aiemmin ilmestyneisiin osiin, en voi sanoa muuta kuin että tämä oli pettymys. En tiedä johtuiko se hahmoista, mutta jokin tässä kirjassa ei nyt vain toiminut. Jotkin asiat vain tuntuivat niin väkisin tehdyiltä, että lukeminenkin tuntui jo hieman raskaalta. Kauheasti ainakin piti miettiä itse, että mikä merkitys milläkin asialla oli.
     Ensimmäisen osan kohdalla ajatus seitsemästä pelastettavasta sielusta kuulosti mielenkiintoiselta ja innostuin heti. Päätin jo silloin lukevani kaikki sarjan tulevat osat, mutta tämä on vasta kolmas osa ja nyt jo tuntuu, että voisin sittenkin lopettaa koko sarjan lukemisen. Tosin samalla tavoin kävi myös Wardin toisen lukemani sarjan kohdalla (Mustan tikarin veljeskunta), että muutama ensimmäinen kirja oli hyviä ja sitten tuli yksi hieman huonompi.. Mutta sen jälkeen kirjat alkoivat taas paranemaan ja nyt odotan innoissani sarjan viimeistä osaa. Toivon siis vain, että tämänkin sarjan kohdalla on kyse samanlaisesta asiasta, eikä (minun mielestä) kirjojen huononeva laatu saa minua lopettamaan kyseisten kirjojen lukemista.
     Veck oli mukava hahmo ja hänen kehittyvästä suhteesta Sophiaa kohtaan oli mukava lukea. Tosin olisin ehkä halunnut tietää heistä vielä enemmänkin, mutta kyllä nämäkin tiedot heistä riittivät. Olin oikeastaan yllättynyt miten vähän heidän välillään oli minkäänlaista jahkailua sen suhteen, että ollakko vai eikö olla. Mikä todellakin oli vain hyvä asia. Olisin kuitenkin halunnut lukea kirjan aikana jostain muustakin kun vain heidän työnteostaan rikostutkijoina/etsivinä/mitä-lie-olivatkaan.. Nämä kirjan kohdat kun eivät nyt vain tuntuneet kovin mielenkiintoisilta tai edes tärkeiltä sitten loppua kohti mennessä. Toki niiden aikana sai paljon informaatiota, mutta tuntui kuin samat asiat olisi kerrattu Jim Heronista kerrottaessa. Tai sitten vain luulin niin.
     Ja Jim Heronista puheen ollen, niin mieleeni tuli hänen ja Devinan välinen suhde. Siis oikeasti. Alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään se niiden kahden välinen suhde. Kun ensin Jim sanoo vihaavansa Devinaa ja sitten seuraavaksi tehdäänkin hänen kanssa pysyviä sopimuksia seksiorjuudesta. Oikeasti? Sitäkö ne seuraavat osat sitten tulevat olemaan?

     ""Anna, kun autan."
     Reilly asettui nojatuolin kokoisten järkäleitten väliin ja kumartui ojentamaan kättään.
     Veck katseli naista hetken. "Kiitos."
     Heidän kämmenensä kohtasivat ja tarttuivat toisiinsa, ja Reilly punnersi taakse, nosti koko vartalollaan. Tuesta ja jalansijasta huolimatta Veckin nostaminen tuntui siltä kuin olisi kammennut autoa ojasta, ja Reilly tiesi, ettei mies olisi hievahtanutkaan, ellei olisi hypännyt. 
     Kun Veck nousi Reillyn kanssa tasanteelle, he katselivat ympärilleen. He olivat tutkineet louhimon pitkää rinnettä tunteja, sohineet taskulampuillaan pieniin luoliin ja kivirykelmiin. Pelastushenkilökunta selätti jyrkkää puolta, ja poliisit olivat kaukana vasemmalla tutkimassa reunaa koirien kanssa. Minuutit vierivät hitaasti, tuskallisesti, ja jo etsittävän alueen laajuusi oli häkellyttävää.
     Veckin ja hänen välillään oleva taustavire ja sanomattomat asiat eivät auttaneet."
Arvosana: 8-

Kirja: P.I. Pelko ihmisessä

Kirja: P.I. Pelko ihmisessä
Kirjailija: Siri Kolu
Gengre: scifi, nuoret
Sivumäärä: 284
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 987-951-1-27411-7
Kustantaja: Otava

Petri: Ensin me ajatteltiin, että Pilvi on siellä kaverillaan. Sitten me kuultiin, että se oli käynyt testeissä. Sitten me kuultiin, että se oli vapaaehtoisesti jäänyt Keskukseen sairastuneiden kanssa eikä suostunut vastaanottamaan meidän viestejä eikä tahtonut nähdä meistä ketään. Mun on saatava se sieltä pois. Jokaisessa järjestelmässä on reikä, ja sen mä aion etsiä.

Pilvi: Saako näin sanoa. Largoa minä katsoin, jo silloin, ensimmäisenä iltana. Hiljaista nuorta miestä, joka oli aina siellä, mihin katsoin. Treenattu valppaus. Hänen nopeutensa ja minun voimani.

Tuomas: Papereiden, julisteiden ja banderollien aika on ohi. Me tarvitaan tiirikoita. Me tarvitaan sytytyslankaa ja rohkeaa mieltä.

Arviointi: P.I. Pelko ihmisessä on ihana ja koskettava tarina ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä, rohkeudesta ja sairaudesta joka voi tuhota kaiken. Jo alusta asti mukaansa tempaava tarina pitää lukijan otteessaan jokaisella sivulla. Joskus tarina tuntuu hieman siirappiselta muuhun osaan kirjaa verrattuna, mutta se ei haittaa. Tasaista tahtia eteenpäin kulkeva juoni ei jätä avoimia kysymyksiä jälkeensä. Kirjan sisältämä huumori saa hymyn huulille.
     Kirjan jokainen hahmo on aivan ihana. Varsinkin Pilveen ihastuin ja myöhemmin rakastuin. En oikeastaan tiedä sen parempaa syytä siihen, mutta hän vain toi mieleeni tärkeän henkilön.

     "Pilvi.
     Minun [Tuomas] pilveni.
     Hiroshima. Nagasaki.
     Ei yhtään epäilijää hengissä. Totaalinen tuho.
     Puoliintumisaika, joka ylittää ihmisiän ja -kehon.

     Minun täydellinen ydinräjähdykseni."
Arvosana: 8½

Kirja: Hän joka ei pelkää

Kirja: Hän joka ei pelkää
Kirjailija: Reeta Aarnio
Gengre: scifi, nuoret
Sivumäärä: 253
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-1-27055-3
Kustantaja: Otava

Kirai on perheensä hylkäämä ja matkalla kohti tuntematonta. Kuka hän oikein on, jos ei saa enää olla Kirai, Hän-joka-ei-pelkää?

Sisarukset Asisi ja Rei elävät maailmassa, jossa tulevaisuus puolisoa ja uraa myöten päätetään heidän puolestaan. Kaikki tämä tuntuu normaalilta ja oikealta ennen kuin he törmäävät Kiraihin, poikaan villiltä reuna-alueelta.

Arviointi: Tämä on taas yksi niistä kirjoista jonka lukemisen jälkeen mietin, miten oikeastaan pystyin lukemaan sen kokonaan. Siis ei sillä, etteikö Aarnio osaisi kirjoittaa hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta jotenkin tämä tuntui niin väkisin tehdyltä. En muista aiemmin lukeneeni Aarnion kirjoja joten en voi verrata tätä kirjaa mihinkään siltä taholta. Voi olla, että jos tutustuisin paremmin Aarnion kirjoihin, voisin oppia ymmärtämään hänen tyyliään paremmin. Tämä kirja ei kuitenkaan saanut luotua positiivisia ajatuksia niin paljon kuin negatiivisia.
     Yksi häiritsevimmistä asioista tässä kirjassa oli kirjoitustyyli joka tuntui vain niin töksähtelevältä. En kyennyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta ja tämän johdosta joka kerta kun otin kirjan käteeni, töksähtelevät ja lyhyet lauseet iskivät päin näköä.
     Juonellisesti kirja oli ihan hyvä. Jotenkin Aarnio on saanut luotua jotain uutta jo ainakin itselleni tutuksi tulleesee gengreen. Silti kirjassakin on niitä kohtia joissa ollaan vajottu stereotypioihin, jotka saivat ärsyyntymiseni kohoamaan vielä lisää.

     ""Sinä olet osa valvontakoneistoa", minä [Asisi] kuiskasin. "Sinä olet osa keskusvalvomoa."
     Hän [Marek] nyökkäsi.
     "Niin."
     "Hän katsoi minua jälleen tutkivasti.
     "Pelottaako se sinua?"
     Pudistin päätäni.
     Nyökkäsin.
     "En tiedä", sanoin."
Arvosana: 7

Kirja: Hello, I love you

Kirja: Hello, I love you

Kirjailija: Hellevi Salminen

Gengre: nuoret

Sivumäärä: 126

Julkaisuvuosi: 2013

ISBN: 978-951-1-26601-3
Kustantaja: Otava

Saako sitä rakastaa ketä haluaa?

Kolmiodraama: tyttö ja kaksi poikaa. Yhtälö, jonka ratkaisua joidenkuiden on vaikea hyväksyä.

Arviointi: Enpä ole sitten tällaista kirja lukenutkaan. Tai en ainakaan muista lukeneeni. Homoudesta kertovat kirjat eivät ole niinkään kuuluneet kirjavalikoimaani, mikä on sinänsä aika harmillista. Tosin ei tämä kirja ainakaan innosta homoseksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden lukemiseen sen enempää. En ole aikaisemmin lukenut Salmisen kirjoja, mutta hänen kirjoitustyylinsä ei ainakaan saanut minua innostumaan. Lyhyeksi kirjaksi tässä oli ennätysvähän itse asiaa. Enimmäkseen vain kerrottiin jostain väreistä ja maisemista. Loppu oli pelkkää dialogia. 

     Lukiessani kiinnitin varsinkin huomiota slangisanoihin jotka omaan korvaan särähti hieman. Muuten kirja oli hyvin luettavaa, mutta joskus sieltä täältä ilmestyi näitä "tuntemattomia" sanoja jotka eivät mielestäni sopineet kerrontaan. Myös se, että puhuttaessa joskus sanotaan "minun" ja toisinaan "mun" oli mielestäni melko häiritsevää. Varsinkin kun sama henkilö käytti molempia muotoja ja joskus jopa samassa asiayhteydessä. 

     Jotenkin kirja kuitenkin sai muodostettua mieleeni positiivisen kuvan itsestään. En tiedä muodostiko kerronta ja sen omanlainen puutteellisuus niin hyvän pohjan omien ajatusten luomiseen, että omant mielikuvat tekivät kirjasta mielenkiintoisemman. Vai aiheutuiko hyvä mielikuva siitä, että takakannessa kuvattua kolmiodraamaa ei todellisuudessa esiintynyt nimeksikään. Vai oliko vain Jim Morrisonin muiston takaisin tuonti ainoa hyvä puoli koko kirjassa. Kuka tietää.

     "- Mietin, että jotkut sanovat, että... että on synti, kun...

     Daniel painoi poskensa poskeani vasten.

     - Sekö sinua pelottaa?

     - Ei, vaan... se jotenkin hämmentää minua. Jos Jumala on luonut ihmisen - jos uskoo niin - niin miksi... Eikö Jumala ole... rakkaus? Onko rakkaus väärin?"

Arvosana: 8-

Kirja: Rakastaja - vihdoinkin

Kirja: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last)
Kirjailija: J.R. Ward
Suomentaja: Timo Utterström
Gengre: fantasia, romantiikka
Sarja: Mustan tikarin veljeskunta #11
Sivumäärä: 640
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-260-171-1
Kustantaja: Basam Books

     Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukkio. Sukunsa ja aristokratian hylkäämä Qhuinn on vihdoin löytänyt paikkansa julmana taistelijana sodassa lessereitä vastaan. Myös hänen unelmansa perheestä saattaa vihdoin toteutua. Siitä huolimatta hän tuntee olonsa tyhjäksi.
     Blay valmistautuu luopumaan yksipuolisesta rakkaudestaan Qhuinnia kohtaan nähdessään tämän valitun naaraansa kanssa. Mutta kohtalo pyörittää kirjan sankarit toistensa syliin veljeskunnan joutuessa kuolemanvaaraan uusien tavoittelijoiden sekoittaessa taistelua kruunusta. Rohkeus testataan ja kaksi sydäntä löytää toisensa.

Muita kirjailijan kirjoja: sarjassa aiemmin ilmestyneet "Pimeyden rakastaja", "Ikuinen rakastaja", "Herätetty rakastaja", "Paljastettu rakastaja", "Sitomaton rakastaja", "Varjeltu rakastaja", "Koston rakastaja", "Minun rakastajani", "Vapautettu rakastaja", "Uudestisyntynyt rakastaja" ja "Mustan tikarin veljeskunta: Sisäpiirin tietoa" sekä toisen sarjan "Halu", "Himo" ja "Kateus"
Arviointi: Awww.... Qhuinn ja Blay on ollut aivan mahtavia hahmoja siitä asti kun ilmestyivät sarjaan, eikä tämä kirja todellakaan tehnyt heistä yhtään huonompia silmissäni. Päinvastoin. Heistä muovautui vielä mielenkiintoisempia yksilöitä ja oli mukava vihdoin päästä lukemaan Qhuinnin menneisyydestä. Ward on myös hyvin saanut kuvattua molempien miesten ajatukset toisesta ja varsinkin Qhuinnin ajatukset omasta homoudestaan ja traumoistaan.
     Kirjassa Ward jatkaa omaa vahvaa ja persoonallista tyyliään kirjailijana ja tarinan kertojana. Tässä kirjassa on kuitenkin pieniä muutoksia aiempiin osiin verrattuna, mikä on hyvä asia. Tosin omalla tavallaan olisin halunnut kyllä lukea hieman enemmän Qhuinnin ja Blayn välisestä ajasta ja heidän ajatuksistaan. Nyt tähän kirjaan oli laitettu entistä enemmän myös muiden elämästä kertovia pätkiä, varsinkin Laylasta oli kerrottu paljon ja Xcorista. Joskus toisista kertovat taphatumat oli tungettu sellaisiin väleihin, että ne alkoivat melkein ärsyttämään katkaistuaan jonkin hyvän kohtauksen. Tätä kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että kauhean paljon jätettiin kirjoittamatta, mikä on hieman outoa sarjan aiempiin osiin verrattuna.
     Sitten jos vielä hieman saan valittaa kirjan hahmojen kerronnasta. Ensinnäkin, kuka Assail on? En muista hänestä mitään, eikä tämä kirja todellakaan virkistänyt muistoja tähän mieheen liittyen. Toivottavasti seuraava osa vastaan kysymykseen.. Toiseksi, mihin Syksy hävisi? Hänestä kerrottiin ehkä yhdessä tai kahdessa lauseessa koko kirjan aikana, eikä silloinkaan mietitty miten hänellä menee. Hän tuntui hävinneen kokonaan maailmankartalta. Kolmanneksi, mihin John oli unohdettu? Kirjan alussa hänestä puhuttiin muutaman kerran, mutta puolenvälin jälkeen hänestä ei tunnuttu puhuttavan enää sanaakaan. Hän ikään kuin hävisi vain jonnekin vapauduttuaan Qhuinnista. Tosin ei hänestä puhuttu silloinkaan paljoa kun Qhuinn oli vielä hänen ahstrux nohtrum.
     Jep, mutta voin silti täydestä sydämestäni sanoa, että oli tässä kirjassa paljon hyvääkin. Niin kuin Wardin kirjoissa on aina. Ei tämä ehkä parhaimpien kirjojen listaan pääse, mutta kyllä tämänkin voisi vielä lukea uudestaan. Nyt voin vain jäädä odottamaan seuraavaa osaa ja toivoa, että Ward saa muodostettua siitä eheän ja yhtä mielenkiintoisen kuin aiemmatkin kirjat ovat olleet.

     "Qhuinn sulki silmänsä ja palasi siihen hetkeen, kun hän oli suudellut lopuksi Blayta... todella, aidosti suudellut. Heidän suunsa olivat kohdanneet hellinä myrskyn jälkeisessä rauhassa. Qhuinnin mieli kirjoitti tarinan uusiksi, eikä häntä siinä työnnetty hänen itsensä luoman rajan kauemmalle puolelle. Ei, hänen mielikuvituksessaan asiat päättyivät niin kuin olisi pitänytkin. Siihen, että Qhuinn silitti Blayn kasvoja ja sytytti valot tahdonvoimallaan, jotta he voisivat katsoa toisiaan.
     Fantasiassaan hän suuteli parasta ystäväänsä uudestaan, ja työnsi kauemmas ja...
     "Rakastan sinu", hän sanoi suihkuveteen. "Minä... rakastan sinua."
     Hän sulki silmänsä kivusta. Oli vaikeaa tietää, kuinka suuri osa hänen poskillaan valuvasta nesteestä oli vettä, ja kuinka paljon jotain muuta."

Arvosana: 9+

Kirja: Geek girl: Matalalentoa mallitaivaalla

Kirja: Geek girl: Matalalentoa mallitaivaalla (Geek girl. From Geek to Chic...)
Kirjailija: Holly Smale
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Gengre: nuoret
Sarja: Geek girl #1
Sivumäärä: 358
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 987-951-31-7214-5
Kustantaja: Tammi

15-vuotias Harriet on pesunkestävä nörtti. Hän rakastaa nippelitietoa, pukeutuu Nalle Puh -puseroihin eikä voisi vähempää välittää muodista tai tyylistä. Mutta kun Harrietin paras ystävä, mallinurasta haaveleiva Natalie raahaa hänet muotimessuille, käy hullusti. Ison mallitoimiston kykyjenetsijä nappaa Natin sijaan Harrietin, josta tulee maailmankuulun muotisuunnittelijan uusi kasvo. Sydämentykytyksiä aiheuttaa myös vastustamattoman komea mallipoika Nick.
Ennen kuin kömpleöstä ankanpoikasesta kuoriutuu täsysiverinen joutsen, täytyy Harrietin kuitenkin selvitä monista ihmissuhdekiemuroista, mm. isän ja äitipuolen aviokriisistä sekä nörtti-ihailijastaan Tobysta...

Arviointi: Ihanan erilainen (ainakin omista lukemistani) kirja osittain kiusaamisesta, mutta myös siitä millaista teinin elämä on kaikkine vaikeine valintoine ja suunnanmuutoksine. Sellaista se vain on jokaisen kohdalla.. Toisilla ehkä vahvemmin kuin toisilla, tosin.
     Juonellisti ja kerronnallisesti kirja oli hyvä ja sen sai luettua melko nopeasti sivumäärään nähden. Kuitenkin, matkanvarrella syntyi muutamia kysymyksiä jotka eivät tuntuneet saavat vastausta missään vaiheessa. Ehkä suurin kysymys ja itselläni suuresti ihmetystä aiheuttanut asia oli Harriet ja Nick. Heistä ei puhuttu kahdestaan melkein mitään paitsi ne jaksot jolloin he tekivät töitä kahdestaan (huimat kaksi kertaa siis). Nickistä ei muutenkaan kerrottu kovinkaan paljoa, en edes muistanut enää kirjan lopussa millaiseksi hänen ulkonäköään oli kuvailtu! Ja sitten yhtäkkiä Nick tulee Harrietin luokse ja sanoo tykkäävänsä hänestä. Siis anteeksi? Olet nähnyt toisen jonkinlaisessa ostoskeskuksessa kaatumassa hyllyjen päälle ja sitten oletkin jo ihastunut tähän henkilöön? Hmm, mielenkiintoista.
     Kirjassa oli myös toinen omasta mielestäni hyvin mielenkiintoinen henkilö. Tosin tämä mielenkiinto oli edusti enemmänkin positiivista puolta. Tämä ihana hahmo oli Wilbur (siis -bur, ei -iam, niinkuin hän jaksaa aina sanoa kaikille)! Hänessä vain oli jotain niin sympaattista. Hänen tavassaan liikkua ja puhua. Voi voi, pelkkä hänen ajatteleminen saa hymyn huulille.
     Päätin myös koota pienen listan nimityksistä, joita hän käytti puhutellessaan/puhuessaan Harrietille/Harritista. En tosin jaksanut kerätä tähän kaikki nimi, koska niitä oli aivan liikaa, mutta edes muutamia. Eli, tästä se lähtee: Rusoposki, Kisuli, Vihantainen, Rommirusinainen, Beibi-beibi Panda (usein käytetty), Näpsäjalka, Tiikeritankki, Vanukas, Apina-papinainen, Kurpitsainen, Taatelintalliainen, Nukkakeränen, jne., jne... Nimiä on niin paljon, mutta tuossa hieman esimakua.

     "Katson Nickiä ja karaisen kurkkuani. En ole enää siili. Olen kani: 325 lyöntiä minuutissa.
     Nick tulee vielä lähemmäs.
     Nyt olen hiiri: 500 lyöntiä minuutissa.
     Vielä lähemmäs.
     Kolibri: 1260 lyöntiä.
     Ja kun hän kumaruu, päähäni mahtuu vain yksi oivallus: kukaan ei oikeasti muutu. Tuhkimo on aina Tuhkimo, nätimmässä mekossa vain. Ruma ankanpoikanen oli koko ajan joutsen, vain pienemmässä koossa. Ja olen varma, että nuijapäästä ja toukasta tuntuu samalta vielä sittenkin, kun ne pomppivat ja lentävät, uivat ja kelluvat.
     Ihan niin kuin minusta nyt.
     Je sekunnin murto-osaa ennen kuin Nick suutelee minua ja kaikki muut ajatukset räjähtävät päästäni tajuan: minun ei sittenkään tarvitse muuttua.
     Nimeni on Harriet Manners, ja olen nörtti.
     Eikä se ehkä sittenkään ole niin kamalaa."

     Loppujen lopuksi kirja on oivallinen tarina oman itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Ainakin se sai minut ajattelemaan omaa elämääni hieman eri tavalla. Kuten Harriet sanoo tuossa lainauksessa: minun ei sittenkään tarvitse muuttua. Siitä aion ainakin itse pitää kiinni tulevaisuudessa. Kirja myös tuo hyvin esiin sen, että kukaan ei ole täydellinen. Eikä tietenkään saa unohtaa anteeksiantamisen jaloa taitoa.
Arvosana: 8½

Kirja: Vapautettu

Kirja: Vapautettu (Hunted)
Kirjailija: P.C. Cast & Kristin Cast
Suomentaja: Inka Parpola
Gengre: fantasia, nuoret
Sarja: Yön talo #8
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-1-27294-6
Kustantaja: Otava

     Neferet hallitsee Yön talossa, mutta Isle of Skyellä vallitsee rauha. Zoeyn rinnalla on maailman uskollisin ja seksikkäin soturi, Stark. Miksi palata enää koskaan?
     Stevie Raen tilanne ei ole yhtä seesteinen. Hänen soturinsa on vain osittain ihminen. Refaimin täytyy pettää joko isänsä tai rakastettunsa.
     Mikä on siteistä vahvin - ystävyyden, rakkauden vai veren side? Ja voiko valasta vapautua?

Muita kirjailijan kirjoja: Sarjassa aiemmin ilmestyneet "Merkitty", "Petetty", "Valittu", "Piinattu", "Vainottu", "Lumottu" sekä "Kahlittu"
Arviointi: Siis eih ja voih. Rakastuin tähän sarjaan aivan alusta asti, mutta nyt tuli sellainen olo, että miksi näitä osia pitää tulla vielä lisää? Siis ei sillä, että en haluaisi enää lukea Zoeyn ja hänen ystävien elämästä kohti parempaa maailmaa. Tämä osa vavin tuntui jotenkin niin kaukaa haetulta. Aivan kuin tämä osa olisi tehty tähän väliin, jotta keksittäisiin taas jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa. En vain saanut mitään irti tämän kirjan juonesta - jos sellaista edes oli. Mielestäni tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut kunnolla mitään. Kyllähän sitä tekstiä oli paljon kun siitä saatiin luotua yli kolmesataa sivua kestävä tarinan pätkä, mutta siihen se sitten jäi.
     Jos jotain hyvää nyt täytyy tästä kirjasta sanoa, niin sanotaan vaikka että pidin Refaimin kohtalosta. Olen pitänyt hänestä alusta asti. Loppujen lopuksi se tuntuu ainoalta hyvältä asialta tässä kirjassa. Starkin ja Kalonan välinen yhteys tuntuu niin tekaistulta, että huh huh. Kaikki hahmot ovat muuttuneet ensimmäisestä sarjan osasta niin paljon, että alkaa pian sekin ärsyttämään. Jotenkin tuntuu niin epätodelliselta, että jokainen kirjan miespuolinen henkilö on jollain tavalla itsekäs ja pöyhkeä. Damien on ehkä ainut poikkeus tähän sääntöön, ja siksi rakastankin häntä.

     "Heath vilkaisi itseään ihan vain varmistaakseen, että oli yhä, no, hän itse. Näky sai hänet huojentumaan, ja hän kääntyi takaisin jumalattaren puoleen. "Pitäisikö minun valmistautua muuttumaan?"
     "Se riippuu täysin sinusta", Nyks sanoi. "Kuten teillä päin sanotaan: minulla on ehdotus."
     "Mahtavaa! Siistiä, että jumalatar ehdottelee!" Heath hihkaisi.
     Nyks kurtisti hänelle kulmiaan. "En tarkoittanut sellaista ehdotusta, Heath."
     "Ai. Äh. Sori." Heath tunsi kasvojensa muuttuvan tosi kuumiksi. Voihan vee, hän oli jotenkin jälkeenjäänyt. "En tarkoittanut mitään epäkunnioittavaa. Kunhan vitsailin..." Hän takelteli ja pyyhkäisi hermostuneena naamaansa. Kun hän katsoi jälleen jumalatarta, tämä hymyili hänelle ovelasti. "Okei", hän aloitti jälleen huojentuneena siitä, ettei Nyks ollut räjäyttänyt häntä ukonvasamalla tai jotain. "Sinulla on siis ehdotus.""
Arvosana: 7

Kirja: Requiem: Rakkaus palaa

Kirja: Requiem: Rakkaus palaa (Requiem)
Kirjailija: Lauren Oliver
Suomentaja: Marja Helanen
Gengre: nuoret, scifi
Sarja: Delirium #3
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-0-39898-2
Kustantaja: WSOY

"Meidät on yritetty tiristää esiin, polkea menneeseen. 

Mutta me olemme yhä täällä.

Ja meitä on päivä päivältä enemmän."

     Delirium-trilogian odotetussa päätösosassa muurit murtuvat ja Lena on väistämättömien ratkaisujen edessä.
     Sota hallitusta vastaan on täydessä liekissä ja panokset entistä korkeammat. Valvojat ulottavat iskunsa yhä syvemmälle kapinallisten asuttamaan korpeen ja ihmishengen hinta on halpa. Julianin kuolemantuoniolta pelastanut Lena käy tasiteluun mielessään vain yksi päämäärä: elä vapaana tai kuole. Henkiin heränneen Alexin tunteet näyttävät kivettyneen kovemmiksi kuin Kryptan sellien muurit.
     Samaan aikaan Portlandissa Hana valmistautuu rakkaudettomaan liittoon nuoren pormestarin kanssa, joka puhuu terrorin ja tyrannian kielellä. Täydellisten kulissien takana paine kasvaa kasvamistaan ja myös Hanalla on salaisuuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Vaihe vaiheelta tapahtumat vierivät pisteeseen, jossa rinnakkaiset maailmat törmäävät, tunteet tihentyvät ja totuudet huudetaan julki.

Muita kirjailijan kirjoja: sarjassa aiemmin ilmestyneet: "Delirium: Rakkaus on harhaa" sekä "Pandemonium: Rakkaus on kapinaa"
Arviointi: Tämä koko sarja kuuluu siihen joukkoon, mistä ei voi sanoa suoraan pitävänsä. Ensimmäiseen osaan rakastuin heti. Jokin siinä vain sai minut ihastumaan henkilöihin, maailmaan, juoneen sekä kirjoitustyyliin. Mitään ei jätetty pois vaan asioista kerrottiin juuri niin karusti kuin ne olivat. Lukijalle annettiin selkeät mielikuvat tapahtumista, vaikka ne eivät aina olleetkaan kovin miellyttäviä. Toinen osa oli hieman rauhallisempi kuin, mikä varmasti vaikutti siihen että meinasin lopettaa koko sarjan lukemisen. Mitään ei vain tuntunut tapahtuvan ja kun tapahtui, kaikki oli nopeasti ohitse.
     Tämä viimeinen osa oli kahden ensimmäisen välistä. Menoa ja kauheita kohtia oli, mutta sitten oli myös sitä pelkkää eteenpäin kulkemista ja muistojen tunkemista aivojen peränurkkaan. Kirjan koko alku oli lukijan valmistelua lopun suureen tuhoon, johon oikeastaan kaikki toiminta oli saatu tungettua yhdeksi suureksi kasaksi. Hanan elämästä kertovat luvut eivät kiinnostaneet minua sitten yhtään, enkä vieläkään oikeastaan täydellisesti ymmärrä niiden olemassaoloa. En tiedä olivatko ne vain lisätäytteenä kirjassa, ettei siitä tulisi puolet lyhyempää nykyisestä. Totta kai oli mukava lukea Portlandin tapahtumista aina välillä, mutta samanlaista pysähtynyttä menoa se oli kuin Korvessakin.
     Eniten minua ärsyttää tässä viimeisessä osassa se, että Alex palasi. Ensimmäisen osan jälkeen itkin silmät päästäni Alexin takia ja koko toisen osan Lena suri hänen takiaan. Ja nyt! Tämä herra onkin sitten palannut eikä kuollut! Ja toinen asia oli Lenan äiti. Se sentään oli tiedossa, että tämä ei ollut kuollut. Mutta kuka äiti käyttäytyy niin, kun näkee lapsensa pitkän ajan jälkeen?
     Kuitenkin, kirja tuotti niin raivoa kuin iloakin, mikä on oikeastaan aika virkistävää. Joitakin kohtia olisin kyllä halunnut muokata tai poistaa kirjasta kokonaan, mutta jätettäköön nämä kohdat mainitsematta. Loppujen lopuksi kirja oli hyvä päätösosa. Se punoi hyvin kaksi aikaisempaa osaa yhteen, niin juonellisesti kuin muutenkin. Sen kuitenkin sanon, että en lukisi koko sarjaan enää uudestaan. Ensimmäisen osan voisin vielä lukea, mutta en kahta viimeistä.

     "Kaatakaa muurit.
     Sehän se on jutun juju. Ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos kaadetaan muurit. Toiselle puolelle ei voi nähdä. Ei voi tietää, seuraako siitä vaipaus vai tuho, ratkaisu vai kaaos. Siellä voi olla paratiisi tai turmio.
     Kaatakaa muurit.
     Muuten joutuu elämään ahtaasti, pelossa, rakentamaan barrikadeja tuntematonta vastaan, rukoilemaan, ettei pimeys koittaisi, puhumaan terrorin ja tiukkuuden kieltä.
     Muuten ei kenties koskaan tunne helvettiä, muttei löydä myöskään taivasta. Ei tiedä mitään raikkaasta ilmasta ja lentämisestä.
     Te kaikki, missä ikinä olette: suurkaupungeissanne tai syrjäkylissänne. Etsikää se, kaikki kova, metallikettingit ja kivensirut, jotka täyttävät vatsanne. Ja kiskokaa ja kiskokaa ja kiskokaa.
     Teen kanssanne sopimuksen: minä teen sen, jos te teette sen, aina ja ikuisesti.
     Kaatakaa muurit."
Arvosana: 8-

Kirja: Aika taistelun ja tähtivalon

Kirja: Aika taistelun ja tähtivalon (Days of Blood and Starlight)
Kirjailija: Laini Taylor
Suomentaja: Helene Bützow
Gengre: nuoret, fantasia
Sarja: Karou- trilogia #2
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-31-6638-0

Prahalainen taideopiskelija ja hirviön kasvattitytär Karou on saanut vastaukset moniin kysymyksiinsä. Hän muistaa kuka hän oli: Madrigal, sirosarvinen kimeeri, joka rakastui vihamieheensä Akivaan, leimuavasiipiseen enkeliin. Heidän kielletyllä rakkaudella oli kuitenkin kauhea lopputulos. Se johti kimeerien maailman tuhoon, ja nyt Karou antaisi mitä tahansa saadakseen tehdyn tekemättömäksi.
     Kun Karou kuulee, että hänen rakkautensa takia myös hänen ystävänsä ovat kuolleet, hän jättää katuvan Akivan ja palaa yksin tuhottuun Loramendiin. Vaikka viimeiset kimeerit onkin ajettu maan ääriin, ei ikiaikainen sota ole vielä ohi. Karou ryhtyy kostoon kuolleiden ystäviensä puolesta, enkeleitä vastaan.

Muita kirjailijan kirjoja: sarjassa aiemmin ilmestynyt "Karou, savun tytär"
Arviointi: Ulalaa, tätä on sitten odotettu! Karou, savun tytär oli aivan ihana sarjan aloitusosa, ja tämä kirja oli todella hyvää ja mielenkiintoista ja upeaa jatkoa sille. Olisin halunnut lukea tämän kerralla, mutta yksi päivä ei ihan riittänyt yli kuudensadan sivun lukemiseen. Sivujen suuri määrä ei kuitenkaan saanut muodostettua kirjaan yhtään tylsää kohtaa, vaan tarina eteni sulavasti eteenpäin. Karousta oli mukava lukea lisää, vaikka sarjan ensimmäisessä osassa hänestä saatiinkin jo tietää paljon. Myös kerronnan jakaminen monelle eri henkilölle oli virkistävää, vaikkakin nykykirjallisuudessa siitä alkaa muodostua pikkuhiljaa normi - tai ainakin siltä se joskus tuntuu. Täytyy kyllä myöntää, että kun asiaa on riittävästi kerrottavana, ei asioiden monesta näkökulmasta tarkastelu haittaa lainkaan. Toki se ehkä saa lukijan ajatukset hetkeksi harhautumaan kun täytyy palauttaa mitä kertovalle henkilölle viimeksi tapahtui, mutta niin, joillekin se sopii paremmin kuin toisille.
     Itselläni meni hetki muistaa, että mitä siinä ensimmäisessä osassa oikeastaan tapahtui, mutta onneksi muistikuvat alkoivat palautua melko nopeasti. Tässä osassa minua miellytti vanhojen asioiden kertaamisessa se, että kertaukset eivät tuntuneet irrallisilta osilta tarinaa, vaan ne saatiin punottua hyvin pohjajuoneen. Myös monesta "uudesta" hahmosta kerrottin paljon. Osa heistä kyllä tuli jo esille ensimmäisessä osassa, mutta nyt heistä kerrottiin hieman enemmän. Ensimmäisessä osassa ihastuin Akivaan ja Karouhun aivan totaallisesti. Molemmat heistä oli niin upeita ja jollain tavalla erikoisia persoonia. Tämän osan luettuani he kuuluvat totaalisesti suosikkihahmoihini tässä sarjassa edelleen, mutta nyt joukkoon saa liittyä myös Thiago sekä Ziki. En tiedä oikeastaan miksi. Thiago ehkä siksi, että hänessä on niin monta erilaista puolta. Ensin hän on ystävällinen Karoulle - tai ainakin hän esittää ystävällistä - ja seuraavassa hetkessä hän menee muistuttamaan muita Karoun petollisuudesta. Ziki taas vain tuntui alusta lähtien niin sympaattiselta hahmolta jo alusta alkaen, vaikka kyllä hänestäkin se hieman ei-niin-sympaattinen -puolikin löytyy.
     Kirja loppui niin jännittävästi, että haluaisin saada seuraavan osan heti käteeni. Joten jään nyt vain odottamaan seuraavaa osaa, ja toivon hartaasti sen jatkavan yhtä mahtavaa ja hurmioittavaa linjaa kuin nämä kaksi ensimmäistäkin osaa ovat tehneet.
Arvosana: 9+

Kirja: 5. Aalto

Kirja: 5. Aalto (The 5th Wave)
Kirjailija: Rick Yancey
Suomentaja: Ulla Selkälä
Gengre: nuoret, scifi
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-0-39715-2

"Totuus os, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto Sähköt katkeavat
2. aalto Onnekkaat pakenevat
3. aalto Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea.

Arviointi: Jaahas, että tällainen kirja tällä kertaa. Kun nappasin tämän kirjastosta mukaani, en edes jaksanut lukaista takakantta - kansi oli sen verran kiinnostavaa ja tylsyys oli iskenyt juuri siinä kohtaa. Kotiin päästyäni sitten aloin ihmetellä, että miksi ihmeessä menin lainaamaan tällaisen kirjan?! Vaikka takakansi saikin kiinnostuksen ihan suhtkoht hyvin heräämään, ei tämän tapaiset scifi kirjat ole ehkä ihan niitä minulle tarkoitettuja.. Päätin kuitenkin sitten avata kirjan kun olin sen kerran kirjastosta asti raahannut kotiin - huimat 400metriä.
     Alku tuntui hieman epäselvältä, sillä minulla ainakin meni hetki tajuta että kuka puhuu ja mistä. Kun sitten pääsin itse kertojasta selville, kirjaan itseensä oli jo paljon helpompi keskittyä ja se muuttui paljon helpommaksi ymmärtää. Tähän ymmärtämiseen kuitenkin tuli katkos aina siinä kohtaa, kun kertoja muuttui paikan vaihtuessa, mutta loppua kohden nämä pienet katkokset vain lyhenivät - onneksi. Pakko kyllä myöntää, että Yancey olisi voinut kirjoittaa ehkä hieman selvemmin tekstiään, mutta kai tähänkin tyyliin voi loppujen lopuksi tottua.
     Juonellisesti kirja oli koottu hyvin. Matkalla syntyneet kysymykset saivat melko hyvin vastauksensa kirjan loppua kohden. Suurin kysymys ei kuitenkaan ainakaan tässä kirjassa vielä saanut vastausta - Mitä viidennen aallon jälkeen? Toivottavasti tästä tulee kuitenkin vielä se toinen osa, että ehkä tämäkin kysymys saisi sitten vastauksensa.
     Hahmoista eniten rakastuin joko Evaniin tai Cassien pikkuveljeen Sammyyn - tai Samsiin kuten Cassie häntä kutsuu. Evan oli omalla erikoisella tavallaan hellyyttävä, sillä hän ei tiennyt oikein mitä voisi tehdä. Mikä teko olisi väärin sääntöjä kohtaan. Sammy taas oli aivan mahtava alle kouluikäinen pikkupoika, jonka sisällä asustaa selvästi rohkea ja määrätietoinen mies - sitten kun se vain pääsee sen pienen pojan ohi.

     "Maailma kirkuu.
     Siltä se kuulostaa, mutta jäätävä tuuli vain puhaltaa helikopterin avoimesta ovesta. Taudin riehuessa kovimmillaan, kun joka päivä kuoli satoja ihmisiä, pakokauhun valtaamassa Telttakaupungissa saatettiin välillä vahingossa heittää tajuton ihminen tuleen, eikä heidän kirkaisujaan ainoastaan kuultu, kun he paloivat elävältä, vaan ne tunsi kuin iskuna sydämeen. 
     Joitain asioita ei voi jättää taakseen ikinä. Ne eivät kuulu menneisyyteen. Ne ovat osa meitä.
     Maailma kirkuu. Maailma poltetaan elävältä."
Arvosana: 8

Kirja: Valkea kuin lumi

Kirja: Valkea kuin lumi
Kirjailija: Salla Simukka
Gengre: jännitys
Sarja: Lumikki- trilogia #2
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-31-7124-7

Lumikki Andersson matkustaa kesällä paahtavan helteiseen Prahaan. Kauan kaivattu yksinolo katkeaa alkuunsa, kun Lumikkia lähetyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen sisarensa. Nainen, Zelenka, vaikuttaa yhtä aikaa vilpittömältä ja salailevalta.
     Perheensä salaisuutta selvittäessään Lumikki joutuu tekemisiin kummallisen uskonlahkon kanssa, joka paljastuu vähin erin vaarallisemmaksi kuin hän oli voinut koskaan kuvitella. Kohta lahkoa uhkaa suuri tragedia - ja joku aikoo vieläpä kääriä siitä suuret rahat. Zelenka on hengenvaarassa, mutta niin on Lumikkikin. Armoton helle pitää kaupunkia otteessaan, ja Lumikin täytyy miettiä kerran toisensa jälkeen, kehen hän voi luottaa, kun kenenkään aikeet eivät tunnu olevan puhtaita ja valkeita kuin lumi.

Muita kirjailijan kirjoja: sarjassa aiemmin ilmestynyt "Punainen kuin veri" sekä muita kirjoja
Arviointi: Vaikka en olekaan jännityskirjojen ystävä, täytyy minunkin sanoa että tämä kirja oli lievä pettymys. Ensimmäisessä osassa oli kuitenkin edes hieman yritetty saada jännitystä mukaan, mutta tästä sitä ei tuntunut löytyvän. Juoni oli kuitenkin ihan hyvä ja idea sen takana, mutta hieman jäi jotkin asiat ihmetyttämään - esimerkiksi se miten helposti Lumikki uskoi Zelenkan tarinan heti alusta asti.

     "Zelenkan kertomus oli kuin palapelin pala, joka loksahti täyttämään sellaisen aukon, joka oli hiertänyt Lumikin elämässä niin pitkään kuin hän saattoi muistaa. Hän oli aina tiennyt, tuntenut ja vaistonnut, että hänen perheessään salailtiin jotain. Oli jokin iso asia, josta ei puhuttu, mutta joka valloitti toisinaan huoneet niin sakeana, että oli vaikea hengittää. Isän kireys. Äidin surulliset, itkettyneetkin silmät. Keskustelut, jotka katkesivat, kun Lumikki tuli paikalle."

     Se täytyy kuitenkin todeta, että muuten kirja oli ihan luettava ja Simukan tapa kirjoittaa on vain jotain niin uniikkia. Mitä luultavimmin tulen lukemaan vielä viimeisenkin osan kun se ilmestyy. Sen verran mielenkiintoisia nämä kaksi kirjaa ovat olleet.
Arvosana: 8

Kirja: Nymfit: Montpellierin legenda

Kirja: Nymfit: Montpellierin legenda
Kirjailija: Sari Luhtanen, Miiko Oikkonen
Gengre: fantasia, nuoret
Sarja: Nymfit #1
Julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 978-951-20-9364-9

Kolme nymfiä, Didi, Kati ja Nadia,

elävät keskuudessamme.

ikuisesti nuorina, tappavan kauniina

ja vaarallisen viettelevinä.

Didi on kuin kuka tahansa elämännälkäinen nuori tyttö. Vain hänen napansa alle tatuoitu erikoinen solmu erottaa hänet ikätovereistaan. Eräänä päivänä Kati ja Nadia saapuvat kaupunkiin ja käskevät Didiä hävittämään menneisyytensä sekä jättämään ystävänsä ja perheensä taakseen ennen kuin on myöhäistä.
     Itsepäinen Didi ei alistu uuteen rooliinsa suosiolla. Katin ja Nadian kielloista huolimatta hän rakastuu intohimoisesti lääketiedettä opiskelevaan Samueliin. Jumalaisen olennon ja tavallisen kuolevaisen suhteesta ei ole koskaan seurannut muuta kuin tragediaa.

Muita kirjailijan kirjoja: Luhtanen on kirjoittanut aiemmin kirjat "Tuulin viemää" sekä "Kaikkea kaunista"
Arviointi: Kirjan idea kuulosti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti toteutus ei aivan kohdannut omaa ajatusmaailmaani. Jotenkin kirja vain tuntui hieman liian tekaistulta. Se vain sisälsi niin vähän tunnetta, tai ainakin itsestäni tuntui siltä. Teksti tuntui siltä että se olisi kirjoitettu jo valmiiksi "ohjelmasarja- muotoon", ilman sellaista "kirja- muotoa". Kuvailua oli kovin vähän ja muutenkin teksti tuntui hieman töksähtelevältä. En kuitenkaan väitä ettei kirja olisi ollut luettava tai ettei tuleva tv-ohjelma tähän kirjaan pohjautuen tulisi olemaan hyvä. Itse kirja nyt vain ei oikein innostanut lukemaan.

     "- Missä minun rahani ovat? Kati huusi.
     Didi lysähti helpottuneena takaisin tyynyjen varaan. Vihdoinkin jotain normaalia.
     - Mitä väliä sillä on? Didi kysyi. - Ainahan sinä voit varastaa lisää.
     - Minun pitää maksaa vuoksi ja laskuja! Sinuun uppoaa jo muutenkin rahaa, vaikket sinä näytä sitä tajuavan."

     Kirjan asetelma vaikutti minusta hieman oudolta. Didi vaikutti kovin epäkypsältä ikäänsä nähden (ainakin ajatusmaailmaltaan). En voi väittää etten olisi itse voinut toimia samankaltaisessa tilanteessa melkein samalla tavalla, mutta Didi ei tuntunut tajuavan nymfinä oloa millään tavalla. Mutta, tämähän on vain yksi sellainen asia jonka kirjailija itse päättää ja lukijat saavat vain jäädä ihmettelemään.
Arvosana: 7½

Kirja: Toisaalla

Kirja: Toisaalla
Kirjailija: Salla Simukka
Gengre: scifi. nuoret
Sarja: Jäljellä/Toisaalla #2
Julkaisuvuosi: 2012
ISBN: 978-951-31-6815-5

18-vuotias Samuel Järvi on varsinainen nörtin stereotypia: pojan yöt kuluvat tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Kontaktit tyttöihin ovat jääneet vähäisiksi. Koulun loputtua hän ei tiedä, mitä tekisi. Yllättäen Samuel saa kuitenkin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hänet pyydetään mukaan salaiseen projektiin, ja työstä maksetaan järkyttävän hyvin.

     Projekti on täynnä yllätyksiä, mutta suurin yllätys on kuitenkisen se, että Samuel rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun Samuel päättää pelastaa unelmiensa tytön. Mutta kaipaako tyttö edes pelastajaa?

Muita kirjailijan kirjoja: Sarjassa aiemmin ilmestynyt "Jäljellä" sekä Lumikki-trilogian "Punainen kuin veri" ja "Valkea kuin lumi". Sekä muutamia muita nuorten kirjoja.

Arviointi: Kirjan alussa meni pieni hetki muistaa, mistä ensimmäisessä osassa oli puhuttu. Sitten kun muistinpalaset alkoivat löytää omille paikoilleen, pystyi keskittymään paremmin tähän kirjaan ja laittamaan puuttuvia palasia kohdalleen - sehän tämän kirjan perimäinen tarkoitus onkin.
     Itseäni hieman häiritsi se, että kirjassa hypittiin kahden ajan välillä. Olisin halunnut lukea joko kirjan siitä ajasta, kun Samuel oli mukana projektissa. Tai sitten ajasta projektin jälkeen - jonka aikana Samuel olisi kertonut pieniä palasia siellä täällä menneistä ajoista. Nyt kirja vain tuntui muodostavan hieman sekavan käsityksen itsestään, mikä oli lievästi sanottuna hyvin häiritsevää.
Arvosana: 7½