Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Romaani kotoa lähdön pakosta ja loputtomasta kaipauksesta.
Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja arvostettuun asianajotoimistoon on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää.
Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle. Reitin varrelle on jäänyt yksi lapsista, kotimaahan aviomies. Martta puolestaan on asunut koko ikänsä samoilla sijoilla, mutta ihmiset hänen ympäriltään ovat kaikonneet yksitellen. Esikoislapsi pappilan portaille, mies ensin sotaan, sitten ryyppyreissuilleen, poika Ruotsiin, tytär onnettomaan avioliittoon. Nyt jäljellä on enää lapsenlapsenlapsi Luca, poika joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmasta.

     Joskus kirjan ymmärtää (ennemmin tai myöhemmin) ja joskus ei. Nyt oli se kerta, kun en ymmärtänyt. En hahmoja. En kaikkia osia. En kirjan ideaa. Takakannessa kuvaillaan monta tarinaa ja ongelmaa, mikä hieman hirvittää jo ennen kuin kirjan edes avaa. Kun sitten alkaa lukea tarinaa, kaikki takakannessa mainitut asiat lyödään samaan kasaan ja tungetaan lukijan nenän eteen. Paikassa ja ajassa hypitään. Asioita kerrotaan eri hahmojen näkökulmasta. Kokonaisuudesta tulee sekava ja jossain kohtaa sitä miettii, että mikä osuus oli kenenkin tarinaa ja mitkä asiat liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö mitkään. Onko tämä kirja vain sekava kokoelma eri henkilöiden tarinoita joissa on vain muutami yhtymäkohtia? Sellainen olo itselleni jäi, enkä vieläkään ole varma kaikista hahmoista ja miten he olivat sukua kenellekin.

     "Minä näen sen silmissäni. Se on nyt seitsemän vuotta, kahdeksan kuukautta ja kaksi päivää vanha.
     Säärissä on 17 mustelmaa ja hammasrivistössä kolme lovea. Sen paljaiden jalkojen takana pöllyää hiekka, kun se juoksee kotiin kertomaan, kuinka paljon kalaa se on saanut. Se haluaa kalapernoja. Sitä ennen se haluaa opettaa serkulleen miten ahven perataan. Itse se on oppinut sen tuntia aiemmin. Se on seitsemän ja sitä naurattaa koko ajan. Enemmän se hymyilee kuin kukaan muu lapsi. Kasvattiäitiinsä se varmaan luottaa, tietää, ettei äiti sitä satuta eikä hylkää.
     Minä katselen sen elämää kaukaa ja toivon, että pitävät sitä hyvin."

     En palaa takaisin koskaan, luulen, käsittelee monia tärkeitä aiheita ja se saa lukijan miettimään. On alkoholiongelmia, perheväkivaltaa, traumoja, vankilassa olemista, kuolemaa, syöpää, kiusaamista, vihaa... Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle. Monia tabuja. Monia asioita, joista pitäisi kirjoittaa enemmän. Mitä pitäisi tuoda enemmän esille. Valitettavasti tähän kirjaan noin pitkä lista on liikaa ja tekee siitä vain epäselvän lukea. Vaikean pysyä perässä.

     "Martta käski Topin odottaa ja jäi kysymään lääkäriltä, paljonko aikaa miehellä oli.
     "Lapsikin tässä tuloillaan vaikkei se vielä näy. Kolmas", Martta sanoi.
     "Kuukausia. Puoli vuotta, jos hyvin käy."
     Martta kääntyi Topin perään, mutta lääkäri huikkasi vielä pysähtymään.
     "On sitä kyllä yksi keino, jota voi vielä kokeilla."
     "No?" kysyi Topi.
     "Viina. Viina se parantaa jos sen joku parantaa."

Nimi: En palaa takaisin koskaan, luulen
Kirjailija: Satu Vasantola
Genre: fiktio
Sivumäärä: 299
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018

Arvosana: **

Lukuhaasteet: Helmet19 (4. Kirjailijan ainoa teos)

Emma Rous: Au pair

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa.
Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetusta lapsesta.
25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva.
Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu. Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.

     Ennen tämän kirjan aloittamista en itseasiassa ollut lukenut takakantta, eikä minulla ollut siis mitään käsitystä kirjan sisällöstä. Olin valinnut tämän kirjan nimen perusteella ja odotin aivan jotain muuta kuin mitä todellisuus toi mukanaan. Olin odottanut jotain rentoa lukemista, jotain kevyttä. Aika nopeasti oletukseni kävi vääräksi ja päätin lukea takakannen. Tekstin lukeminen sai minut innostumaan kirjasta vielä enemmän, joten päätin jatkaa siitä mihin olin päässyt.
     Tarina nappasi mukaansa melko hyvin jo alusta asti. Kerronta tapahtui kahdessa ajassa, nykyisessä ja menneessä - Seraphinen näkökulmasta ja Lauran näkökulmasta. Lauran tarina alkoi aika hitaasti ja siinä oli kerrottu paljon perus arjesta ja suhteiden kehittymisestä. Kirjan loppupuolisko kuitenkin vei mennessään aivan täysin ja pian tajusinkin olevani viimeisellä sivulla.
     Kirja piti otteessaan niin jännityksen kuin viihdyttävyydenkin takia. Välillä kirja sai hymyn huulille ja välillä huomasin jännittäväni hahmojen puolesta. Hyvin asioiden lisäksi kirjassa oli muutamia kohtia, jotka saivat ihmettelemään ja olisin halunnut joistain asioista kerrottavan hieman enemmän. Aukkoja siis oli, mutta lopussa moniin kysymyksiin sai vastauksen. Kahden tarinan kerronnat täydensivät hyvin toisiaan. Ehkä eniten jäin tässä kirjassa kaipaamaan hahmojen parempaa kuvailua, olisin halunnut päästä tutustumaan heihin paremmin yksilöinä. Varsinkin Seraphinen perheenjäsenet jäivät melko valjuiksi.
     Kerronnallisesti asiat etenivät omalla painollaan ja tärkeimpiä tapahtumia oli kuvailtu hyvin. Juoni oli selkeä ja siihen oli saatu mahdutettua pari yllätyksellistäkin kohtaa. Varsinkin lopussa tuli useampikin kohta, jotka osaltaan järkyttivät ja osaltaan saivat näkemään tarinan uudella tavalla.

Nimi: Au Pair (The Au Pair)
Kirjailija: Emma Rous
Suomentanut: Sisko Ylimartimo
Genre: jännitys, mysteeri, trilleri
Sivumäärä: 350
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ****

Lukuhaasteet: Helmet19 (49. Julkaistu vuonna 2019), PopSugar19 (26. Julkaistu vuonna 2019)

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Oletko joskus juuttunut puolisosi kanssa kinaan, jossa kumpikin puhuu aivan eri asioista? Oletko saanut kollegalta sähköpostia, joka on vaikuttanut tylyltä? Oletko ollut kokouksessa, jossa et käsitä mistä muut puhuvat, eikä kukaan tunnu ymmärtävän mitä sinä tarkoitat, vaikka selität asiat kristallinkirkkaasti? Oletko ajatellut, että kaikki ympärilläsi ovat idiootteja?
Yleisin syy sosiaalisiin konflikteihin on erilainen tapa viestiä, ja jotta voisi käsittää muita, pitää ensin ymmärtää itseään.
Kirjan luettuasi havahdut takuuvarmasti huomaamaan, että idioottien määrä ympärilläsi on vähentynyt huomattavasti.

     Aloitetaan siitä tosiasiasta, että en lukenut tätä kirjaa kokonaan loppuun. Pääsin kyllä viimeiselle sivulle asti, mutta toisen puoliskon kirjasta tulin vain selanneeksi ja lukeneeksi lauseen sieltä ja toisen täältä. Viimeisten sivujen aikana en tuntunut "oppivan" mitään uutta ja sellaista, mikä ei olisi tullut mieleen ensimmäisen puoliskon aikana.
     Toinen tosiasia, en ehkä kuulu kirjan kohdeyleisöön, sillä en ole ajatellut (kovin usein ainakaan), että ympärilläni olevat olisivat kaikki idiootteja. Enkä siis kirjan luettuani kokenut, että idioottien määrä olisi vähentynyt huomattavasti. Näistä lähtökohdista on siis hyvä lähteä purkamaan mielipidettäni tästä kirjasta.

     "- - Totuus on, että olemme erilaisia, ja haluan huomauttaa, että erilaisuuksien alleviivaaminen voi olla hyväksi niin kauan kuin teemme sen oikealla tavalla. Väärin käytettynä mikä tahansa työkalu on vaarallinen. Vaarallisuus liittyy pikemminkin työkalun käyttäjään kuin siihen itseensä."

     Thomasin tekstin jaottelu perustuu osittain IPUn materiaaleihin. Loput tekstistä on hänen kokemuksiaan ja kertomuksiaan ympärillään olevista ihmisistä. Kertomuksia, jotka eivät kiinnostaneet minua joten hyppelin niiden yli ihan suosiolla. Jokaisen kertomuksen lopussa oli pieni kertaus siitä, mitä tästä opimme. Luin vain ne pätkät. Se riitti minulle. Valitettavasti nuo kertaukset olivat yleensä samaa toistoa kuin oli kertomuksen edellä ollut teksti, johon kertomus toimi esimerkkinä. Eli toisin sanoen, sama asia kerrottiin ennen ja jälkeen kertomuksen. Jossain kohtaa tämä alkoi lähinnä ärsyttää itseäni (minkä takia toisen puoliskon kirjasta vain selailin läpi).
     Kirja lähtee siitä liikkeelle, mitä ovat nämä neljä eri väristä ihmistyyppiä/käyttäytymismallia. Jokaisesta on omat lukunsa, selkeästi jaoteltuna ja piirteet on kuvailtu positiivisuuden kautta. Sitten mennään negatiivisiin puoliin. Eli toisin sanoen, ne asiat mitkä olivat positiivisia, viedän yli ja tehdään niistä negatiivisia. Kun näistä negatiivisuuksista ollaan päästy yli, käydään läpi samoja asioita taas hieman eri näkökulmasta. Toistellaan siis samoja asioita vielä vähän lisää, jos vaikka ei heti alussa ole ymmärtänyt miten minkäkin värinen ihminen käyttäytyy.
     Kirjan idea on hyvä, toteutus ei niinkään. Tai sitten en ole self help -kirjojen lukija. Ehkä pitäisi harjoitella sitäkin taitoa. Uskon kuitenkin, että tämä kirja olisi ollut huomattavasti mielekkäämpi lukea ilman kaikkea sitä saman asian kertaamista. Sieltä täältä kirjaa löytyi hyviä asioita, mutta suurimmaksi osaksi teksti tuntui turhalta liipalaapalta, jota oli turhauttavaa ja tylsää lukea. En voikaan olla miettimättä, että miten tämä kirja saavutti sellaisen suosion Suomessa ilmestyessään?

Nimi: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Omgiven av idioter)
Kirjailija: Thomas Erikson
Suomentanut: Riie Heikkilä
Genre: psykologia, self help
Sivumäärä: 314
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2017)

Arvosana: **

Rick Riordan: Titaanien kirous

Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.
Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.

   Titaanien kirous jatkaa samalla, taidokkaalla ja mukaansatempaavalla linjalla kuin aikaisemmatkin kaksi osaa. Tarina vie mennessään ja loppuun haluaa päästä mahdollisimman nopeasti. Kun sinne loppuun on sitten vihdoin päässyt, haluaisi päästä jatkamaan heti seuraavan osan kimpussa. Ainakin tälläinen olo itselläni on tämän kirjan lukemisen jälkeen.
     Kirjan tarina etenee omalla, melko nopealla tahdillaan ja kirjaan mahtuu enemmän tapahtumia kuin pystyy muistamaan kirjan suljettuaan. Uusia hahmoja ilmestyy mukaan tarinaan, keskeisimpänä sisarukset Bianca ja Nico. Valitettavasti heihin ei pääse tässä osassa kauhean hyvin tutustumaan. Hieman tulee jopa turhautunut olo, kun heistä esitetään kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan saada vastausta. Osittain siis tämänkin takia haluaa saada seuraavan osan käsiinsä, jos siinä asioita avattaisiin vähän paremmin.
     Uusien hahmojen lisäksi vanhojen hahmojen välit syvenevät ja saavat uusia vivahteita. Pientä ymmärrystä hahmojen väleistä alkaa muodostua myös heidän itsensä päissä, mikä on mielenkiintoista luettavaa myös. Hahmojen henkilökohtainen kasvaminen on myös mahdollista huomata ja heidän kehittyminen niin ihmisinä kuin puoliverisinäkin.
     Muista kahdesta osasta poiketen en kuitenkaan anna tälle täyttä viittä tähteä. Jokin jäi puuttumaan tästä kirjasta, mikä muissa kahdessa oli. Tai sitten odotukseni olivat liian korkealla tähän osaan. Oli miten oli, tämä oli hyvää jatkoa ja en malta odottaa seuraavan osan lukemista.

Nimi: Titaanien kirous (The Titan's Curse)
Kirjailija: Rick Riordan
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Genre: fantasia, nuoret, seikkailu
Sarja: Percy Jackson #3
Sivumäärä: 312
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2007 (suom. 2009)

Kirjailijan muut teokset: Salamavaras, Hirviöidenmeri
Arvosana: ****

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Auschwitzin tatuoija perustuu tositapahtumiin slovakialaisen Lale Sokolovin vaiheista ja uskomattomasta selviytymisestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä. Se on henkilökohtainen selviytymistarina ja kertomus toivosta ja rohkeudesta sekä pysäyttävä kuvaus yhdestä maailmanhistorian kammottavimmista ajanjaksoista.
Lale on keskitysleirin vanki, joka saa tehtäväkseen tatuoida numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ leirin tatuoijana tarkoittaa, että Lale on muihin vankeihin nähden varsin turvassa. Lale todistaa kauheita tapahtumia - mutta myös urheita tekoja ja myötätuntoa ja käyttää omaa asemaansa auttaakseen muita vankeja.
Vuonna 1942 Lale kohtaa tatuointijonossa uuden vangin, Gitan, ja rakastuu saman tien. Lale vaatii Gitaa pysymään hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin.

     En koe olevani oikea henkilö arvostelemaan tätä tarinaa. Näitä henkilöitä. Tästä syystä en anna tälle teokselle sen ihmeellisempää arvosanaa, vaan kerron muuten oman mielipiteeni kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista. En ole myöskään tutustunut muihin Auswitzista kertoviin tarinoihin ja kirjoihin, joten en voi verrata tätä sisältöä mihinkään. Jos kuitenkin haluat tietää mitkä tähdet annoin tälle teokselle Goodreadsissa (sillä siellä on kai pakko antaa jotain tähtiä kun merkkaa kirjan luetuksi), annoin kolme.
     Kirjan tarina on aikalailla kerrottu takakannessa. Toki ei kaikkea. Eikä ihan loppua. Minäkään en halua spoilata loppua, joten en kerro tapahtumista Lalen ja Gitan tapaamisen jälkeen. Täytyy kuitenkin muistaa, että Lale kertoi oman ja Gitan tarinan Heather Morrisille, ja tästä tarinasta tehtiin romaani. Romaani, joka on kerännyt niin ihastusta kuin vihastusta.

     "He sopertelevat lohdutuksen sanoja Gitalle. Poissa. Enää ei tule muistoja. Hän tuntee sisällään kauhean tyhjyyden. Hän kääntyy ystäviensä puoleen ja kysyy katkonaisella, murtuneella äänellä: "Luuletteko, että voisin itkeä? Vain vähäsen?""

     Kuten rakkaustarinat yleensä, tämä teos on toivoa antava ja sitä kautta hellyyttävä ja ihmeellinen. Koskettava. Kertomus vangeista on mieleenpainuva, väristyksiä aiheuttava. Ahdistava. Sitä tämä teos on, todella. Samalla tämä kirja on kalju kertomus näistä henkilöistä. Tämä kirja ei avaa hahmojen tarinaa. Ei heitä itseään. Tarina vain puskuttaa eteenpäin pysähtymättä kertaakaan kertomaan sitä, millaisia vangit ovat. Edes päähahmoista ei muodostu kokonaista, ei edes puolikasta kuvaa, johon tukeutua kun hahmottelee henkilöitä mielessään.

     "Lale ajattelee päivämäärää, huhtikuun neljän 1944. Kun hän näki sen työlistoissaan sillä viikolla, sana huhtikuu oli pistänyt hänen silmäänsä. Huhtikuu, mitä erityistä on huhtikuussa? Sitten hän tajusi. Kolmen viikon kuluttua hän on ollut täällä kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Miten hän on onnistunut siinä? Miten hän yhä hengittää, kun niin monet eivät?"

     Tämä teos kertoo asiat niin kuten ne olivat. Tästä tarinasta ei saa oikein muuta irti. Mutta jos se ei sinua lukijana haittaa, suosittelen tarttumaan tähän teokseen. Se on sen arvoinen. Itse en kuitenkaan kokenut tätä kirjaa sellaisena, että haluaisin palata sen pariin enää uudelleen. Tämä oli kerralla nähty. Ehkä toisella kerralla siitä huomaisi jotain uutta. Jotain ihmeellistä, mutta itse en tätä pääse näkemään tai kokemaan. Silti, suosittelen lämpimästi antamaan kirjalle edes sen yhden mahdollisuuden.

Nimi: Auschwitzin tatuoija (The Tattooist of Auschwitz)
Kirjailija: Heather Morris
Suomentanut: Pekka Tuomisto
Genre: historiallinen
Sivumäärä: 286
Kustantaja: Aula & Co.
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)

Arvosana: ei arvostelua

Lukuhaasteet: Helmet19 (32. Kirjan nimessä on ammatti), PopSugar19 (38. Kirja perustuu tositapahtumiin)

Minna Canth: Anna Liisa

Kaksi tiheää vuorokautta pakottavat Anna Liisan kohtaamaan menneisyytensä rikoksen. Se muuttaa nuoren naisen elämän. Totuus pelottaa enemmän kuin valhe, jota idyllinen maalaisyhteisö ruokkii. Paineiden keskellä päähenkilö kasvaa kuitenkin eettisesti suureksi ihmiseksi.

     En ole ennen tullut lukeneeksi Canthin teoksia. Näytelmätkään eivät yleensä kuulu lukemieni teosten joukkoon. Kaipaan aivan liikaa kuvailua ja muuta kerrontaa vuorosanojen väliin. Tästä syystä tämäkään näytelmä ei aivan iskenyt, mutta yritin antaa sille mahdollisuuden.
     Tämä kirja oli lyhyt ja nopea lukea. Tarina piti ihan hyvin mukanaan ja eteni omalla painollaan kohti loppua. Tarina sijoittuu 1800-luvulle, mikä näkyy hyvin juonessa ja hahmojen reaktioissa ja käytöksessä. Jos kuitenkin nämä asiat sivuttaa, on näytelmässä myös paljon sellaista, jota nykypäivänäkin elävän ihmisen kannattaa miettiä.
     Näytelmää lukiessani en voinut olla miettimättä, että tarina ajasta huolimatta, Anna Liisa oli juuri sellainen naishahmo mikä itseäni ärsyttää. Hän ei sanonut juuta eikä jaata omaa elämäänsä koskevissa kysymyksissä. Hän tuntui vain pyörittelevän peukaloitaan ja toivovan, että muut suunnittelevat hänen elämänsä sopivaksi. Pariin otteeseen olisin halunnut sanoa hänelle, että sinä voit itse vaikuttaa omaan elämääsi ja tehdä sellaisia päätöksiä mitkä ovat sinun mieleen.
     Kokonaisuutena näytelmä ei ollut mitenkään ihmeellinen. Ainakaan minun mielestä. Hyvä klassikko ja tärkeä teos, mutta ei mitenkään sellainen minkä haluaisin lukea useaan otteeseen. Loppu oli erilainen mitä odotin, plussaa siitä.

Nimi: Anna Liisa
Kirjailija: Minna Canth
Genre: näytelmä
Sivumäärä: 117
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1895

Arvosana: ***

Lukuhaasteet: Helmet19 (3. Genre, jota et yleensä lue)

Rick Riordan: Hirviöidenmeri

Antiikin hirviöt eivät jätä Percyä rauhaan edes kesäleirillä. Hän ei ole enää varma, onko kunnia vai kirous olla jumalten sukua...

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa loma, Percy lähtee Puoliveristen kesäleirille.

     Hirviöidenmeri jatkaa Percy Jacksonin seikkailun ja jännityksen täyteistä tarinaa. Nyt ongelmana on se, että Puoliveristen leiriä suojeleva petäjä on myrkytetty ja asialle pitää tehdä jotain. Asialle laitetaan kukas muu kuin Percy ja Annabeth.
     Matkalle mahtuu suuria ja pieniä kommelluksia, joista joten kuten kuitenkin selvitään. Paljastuksia tulee matkan varrella ja lopputulos on jotain, mitä ei odottaisi tapahtuvan. Taattua laatua siis ensimmäisen osan jälkeen. Juoni menee eteenpäin omalla painollaan ja tapahtumat pitävät lukijaa otteessaan.
     Kirjan aikana hahmot kasvavat hieman lisää ja ihmissuhteet vahvistuvat. Percy oppii uusia asioita omasta itsestään ja jumalistaan. Lisäksi hän saa veljen, joka ei ole kovin toivottu. Lopussa kuitenkin ajatukset muuttuvat ja luopumisesta tuleekin vaikeaa.

Nimi: Hirviöidenmeri (The Sea of Monsters)
Kirjailija: Rick Riordan
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Genre: fantasia
Sarja: Percy Jackson #2
Sivumäärä: 284
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi 2009)

Kirjailijan muut teokset: Salamavaras
Arvosana: *****

Lukuhaasteet: Helmet19 (39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja), PopSugar19 (35. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella)