Kirja: Jos vielä jään (alk. per. If I Stay)
Suomentaja: Ulla Selkänen
Aihe: nuoret, rakkaus, musiikki, auto-onnettomuus, perhe
Sarja: jatko-osa "Where She Went" julkaistiin englanniksi vuonna 2011 (ei suomennettu)
Julkaisuvuosi: 2009
ISBN: 978-951-0-35286-1
Rakkaus musiikkiin saattoi 17-vuotiaan Mian yhteen poikaystävänsä Adamin kanssa, mutta nyt se uhkaa myös erottaa heidät. Kaksivuotisen suhteen ylle on kerääntynyt pilviä, kun Mia on päättänyt pyrkiä arvostettuun Juilliardin musiikkiakatemiaan New Yorkiin. Sisäänpääsy merkitsisi muuttoa maan toiselle puolelle, kauaksi Adamista, jonka rockbändi on tekemässä läpimurtoa kotikaupungin musiikkimaailmassa.
Sitten eräänä harmaana talviaamuna Mia lähtee perheensä kanssa ajelulle, ja yhdessä ohikiitävässä hetkessä mikään ei ole enää ennallaan. Hän herää onnettomuuspaikalta ja huomaa seuraavansa tapahtumia ulkopuolisena ja näkymättömänä, vailla fyysistä kipua. Musertavan menetyksen edessä Mian on tehtävä päätös, jossa ei ole kyse ainoastaan hänen tulevaisuudestaan vaan koko elämästä.
Arviointi: Kaunis ja koskettava tarina selloa soittavasta tytöstä, rockbändin rumpalista, heidän välisestä rakkaudesta sekä auto-onnettomuudesta joka muuttaa kaiken. Tosin, vaikka tarina oli aivan ihana, kuuluu kirja niihin kirjoihin, jotka voi lukea vain kerran. Missään tapauksessa en kuitenkaan haluaisi peruuttaa tätä lukukokemusta. Yksi syy tähän on se, että kirjan lopussa en enää voinut pidätellä kyyneliäni (taaskaan). Sydäntäraastava kipu siitä, miten kahden nuoren suhde voisi päättyä.. Se vain oli tällä kertaa liikaa minulle.
Minun täytyy kuitenkin myöntää, että loppujen lopuksi kirja oli melko tylsä. Tarina ja erronta olivat ihan ok, mutta kirjassa oli aivan liikaa niitä kohtia, jotka olisi vain halunnut hypätä yli ja unohtaa.
"Konsertti alkoi, katsoin Adamia syrjäsilmällä. Hän näytti hyväntuuliselta vaikka vilkuilikin ohjelmalehtistä, luultavasti laskien kappaleita väliaikaan. Minua pelotti, että hän oli ikävystynyt, mutta jonkin ajan kuluttua musiikki vei minut mennessään enkä välittänyt enää.
Sitten, kun Yo-Yo Ma soitti Le Grand Tangoa, Adam tarttui käteeni. Missä tahansa muualla se olis tuntunut kornilta: vanha kunnon haukottele-ja-kouraise-temppu. Mutta Adam ei katsonut minuun. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui hieman penkissä. Hänkin oli uppoutunut musiikkiin. Puristin hänen kättään, ja pidimme toisiamme kädestä konsertin loppuun asti.
Myöhemmin ostimme kahvit ja donitsit ja kävelimme joen rannalla. Ilta alkoi muuttua sumuiseksi, ja Adam riisui puvuntakkinsa ja kietoi sen harteilleni.
"Et sinä oikeasti saanut niitä lippuja perhetutulta, ethän?" kysyin.
Luulin, että hän nauraisi ja heilauttaisi kätensä ylös liioitellun alistuvasti niin kuin silloin, kun jäi toiseksi väittelyssä. Hän katsoikin suoraan minuun niin että näin ruskean ja harmaan sävyjen vaihtelevan hänen vihreissä iiriksissään. Hän pudisti päätään. "Hankin liput kahden viikon pizzalähettitpeillä", hän myönsi."
Arvosana: 7+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti