Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kolmekymppinen Eleanor elää yksin ja säntillisen organisoitua elämää. Työssään hän on tarkka ja tehokas, mutta ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan ottaa kaiken kirjaimellisesti ja herkästi sanoa paukauttaa mitä ajattelee. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja parin votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Kerran viikossa Eleanor keskustelee sapekkaasti motkottavan äitinsä kanssa, mutta vieraita hänellä ei käy, sosiaalityöntekijää lukuun ottamatta.
     Miksi Eleanor on sellainen kun on? Kuin vahingossa yksinäisyyden muuri Eleanorin ympäriltä alkaa murtua, kun työtoverin ystävällinen teko aloittaa ketjureaktion, joka muuttaa Eleanorin pinttyneet tavat.

     "Perjantaisin en nouse heti töiden jälkeen bussiin vaan menen kulman taakse Tesco Metroon ostamaan juustotomaattikastikepizzan, chiantia ja kaksi isoa pulloa Glen's-votkaa. En tarvitse kovin paljon perjantaisin, vain muutaman kelpo kulauksen. Useimmiten herään sohvalla noin kello kolme aamuyöllä ja kompuroin sänkyyn. Jaan loput votkasta lauantaille ja sunnuntaille niin, etten ole päihdyksissä mutten myöskään selvä. Maanantaiaamuun on pitkä aika."

     Odotukseni tätä kirjaa kohtaan eivät olleet suuret, myönnän sen. Ajatus siitä, että luen jonkun kolmekymppisen tylsästä elämästä ei ollut houkutteleva, mutta sitten kuulin jostain, että tässä on myös mielenterveydellinen puoli. Siitä syystä tartuin tähän kirjaan. En kuitenkaan tiennyt miten mielenterveys liittyi tähän kirjaan tai miten se tulisi esiin kirjaa lukiessa. Yritin kuitenkin olla avoimin mielin ja antaa tälle kirjalle mahdollisuuden, jonka se ansaitsee.
     Kirjan alku oli järkyttävä. Miettisin kirjan lukemisen lopettamista kerran jos toisenkin, mitä tapahtuu harvoin. Päähenkilö Eleanor oli syy näihin tunteisiin. En pitänyt hänestä yhtään ja en olisi halunnut lukea hänen tarinaansa. Sitten, menin Facebookiin ja siellä minua vastaan tuli keskustelu tästä kyseisestä kirjasta. Kommenteissa jotkut tykkäsivät tästä kirjasta, toiset eivät. Ne ketkä eivät tykänneet, olivat saaneet kirjasta pitäneiltä vastauksia. Näissä vastauksissa kehotettiin jatkamaan alusta pidemmälle. Kirja kuulemma paranisi ja Eleanorin käytös ja tarina veisivät lukijan mennessään. Näistä kommenteista innostuneena päätin antaa tälle kirjalle mahdollisuuden ja päätin lukea kirjan loppuun vaikka väkisin.

     "Katsoin taas kuvajaistani. Olen terve ja vahva. Minulla on toimivat aivot ja myös ääni, vaikka se ei olekaan sointuva. Hengitin savua silloin kauan sitten, ja äänihuuleni vaurioituivat pysyvästi. Minulla on hiukset, korvat, silmät ja suu. Olen ihminen ja nainen, en enempää enkä vähempää.
- -
Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."

     Olen ikionnellinen siitä, että luin tämän kirjan loppuun asti. Alusta huolimatta. En voi vieläkään sanoa tykkääväni siitä mitenkään erityisesti. Eleanor ei vieläkään ole suosikkihahmoni kaikista maailman hahmoista. Hän on kuitenkin tämän kirjan päähenkilö. Kirjan, joka sai minut itkemään ja nauramaan. Kirjan, joka oli niin riipaiseva, että minulta meni pari päivää ennen kuin pystyin aloittamaan seuraavan kirjan (ensimmäinen kerta ikinä!). Kirjan, jonka aijon joskus lukea uudelleen ja jota voin suositella koko sydämestäni kaikille, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita tästä. Ja haluan vielä muistuttaa, että alun jälkeen se paranee. Kun ensin se ärsyyntymisaste saadaan maksimiin, kaikki paranee.

     "Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: "Kaikki on hyvin." Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: "Kaikki on hyvin.""

     Kirjan tarinaa on vaikea käsitellä ilman, että kirjoitan kovin suuria spoilereita. Siksi en käsittele sitä sen suuremmin. Takakannen teksti antaa varmasti riittävästi tietoa siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Sen verran voin kuitenkin tästä kirjasta sanoa, että tykkäsin kirjan tyylistä. Asioita ei kaunisteltu, tarina eteni sopivalla nopeudella niin, että lukija pysyy mukana, mutta tylsiä hetkiä ei kuitenkaan ehdi muodostua. Suoranaista hahmokuvausta ei ollut paljoa, mutta rivien välistä pääsi lukemaan kaiken tarvittavan. Hahmot muodostuivat kokonaisuudeksi tarinan edetessä ja muutokset hahmojen kehityksessä oli huomattavia.
     Kokonaisuutena tämä oli sellainen kasvutarina, joka on ajatuksia ja tunteita herättävä.

     "Minulle oli alkanut valjeta, että sisäinen ääneni - oma ääneni - oli oikeastaan varsin maltillinen ja rationaalinen. Äidin ääni oli arvostellut muita ja usuttanut minua tekemään samoin. Olin alkanut pitää aika tavalla omasta äänestäni, omista ajatuksistani. Halusin niille lisää tilaa. Niiden ansiosta minulle tuli hyvä ja jopa rauhallinen olo. Niiden ansiosta minusta tuntui, että olin oma itseni."

Nimi: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Kirjailija: Gail Honeyman
Suomentanut: Sari Karhulahti
Genre: chick-lit, aikuiset
Sivumäärä: 429
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017 (suom. 2018)

Arvosana: *****

Muissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Kirja vieköön, Kahvikissan kirjahylly, Älä ota sitä niin vakavasti, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjamerestä ongittua