9. lokakuuta 2019

Rachael Lippincott: Five Feet Apart

Can you love someone you can never touch?

Stella Grant likes to be in control - even though her totally out of control lungs have sent her in and out of the hospital most of her life. At this point, what Stella needs to control most is keeping herself away from anyone or anything that might pass along an infection and jeopardize the possibility of a lung transplant. Six feet apart. No exceptions.
The only thing Will Newman wants to be in control of is getting out of this hospital. He couldn't care less about his treatments, or a fancy new clinical drug trial. Soon, he'll turn eighteen and then he'll be able to unplug all these machines and actually go see the world, not just its hospitals.
Will's exactly what Stella needs to stay away from. If he so much as breaths on Stella she could lose her spot on the transplant list. Either one of them could die. The only way to stay alive is to stay apart. But suddenly six feet doesn't feel like safety. It feels like punishment.
What if they could steal back just a little bit of the space their broken lungs have stolen from them? Would five feet apart really be so dangerous if it stops their hearts from breaking too?

   Tarina kahdesta keuhkotautia sairastavasta, ketkä ihastuvat ja rakastuvat, mutta eivät voi olla minkäänlaisessa kontaktissa keskenään. Varsinkaan, kun toisella on todettu bakteeritauti, joka on kuolemantuomio. Stella on pieni kontrollifriikki ja hän haluaa kaiken olevan järjestyksessä. Hän on vuosien varrella kehittänyt oman hoitonsa tueksi sovelluksen ja hänellä on selvät sävelet elämänsä kanssa. Nyt hän vain odottaa, että pääsisi leikkaukseen, jossa saisi uudet keuhkot itselleen. Will taas ei ole kiinnostunut omasta voinnistaan ja odottaa vain sitä, että hänestä tulee täysi-ikäinen ja hänen äitinsä ei voi pakottaa häntä erilaisiin sairaalahoitoihin, joista ei kuitenkaan ole mitään apua hänelle. Näiden kahden täysin erilaisen ihmisen kohtaaminen kuitenkin muuttaa molempien elämän.
     Tämä kirja oli koskettava. Sydäntä särkevä. Sympaattinen. Aivan ihana. Will oli jotenkin niin söpön oloinen, että olisin halunnut päästä halaamaan häntä. Tarina eteni hyvällä vauhdilla ja asioita selitettiin myös hieman, eikä oletettu lukijan tietävän kystisestä fibroosista (CF) mitään. Alusta loppuun riitti mielenkiintoa ja juonenkäänteitä, jotka saivat pelkäämään sitä, miten tämä kirja sitten oikeastaan tulee päättymään. Hahmot oli hyvin luotuja, mutta itsellä otti aina välillä päähän molempien hahmojen ajatusmaailmat, jotka toki kokivat suuria muutoksia tarinan edetessä. Nämä kaksi hahmoa myös kasvoivat henkisesti koko ajan ja se oli mukava päästä näkemään. En voi kuin suositella tätä kaikille.

Genre: nuoret, romantiikka
Kustantaja: Simon & Schuster Books for Young Readers
Julkaisuvuosi: 2018
Arvosana: ****
Goodreads: 4.19

7. lokakuuta 2019

Julie Kagawa: Lohikäärmeet

Kauan sitten Pyhän Yrjänän Veljeskunta onnistui hävittämään lähes kaikki lohikäärmeet. Jäljelle jääneet kätkeytyivät ihmishahmoihin ja ovat siitä lähtien eläneet ihmisten joukossa. Ajan myötä heitä on yhä enemmän, ja he ovat entistä vahvempia ja ovelampia. He ovat luoneet maailmanlaajuisen Talon-organisaation, joka kokoaa yhteen kaikki lohikäärmeet ja joka on nyt valmis kaappaamaan vallan ihmisiltä.
Ember ja Dante Hill ovat nuoria lohikäärmeitä, jotka ovat kasvaneet sisaruksina Talonin salaisessa laitoksessa. Heidät on valmennettu soluttautumaan ihmisten joukkoon, ja loppukokeessa heidät sijoitetaan Crescent Beachin rantakaupunkiin. Teinielämä kiehtoo Emberiä ja hän haluaa kokea vielä yhden kesän vapaudessa ennen kuin hänelle osoitetaan lopullinen paikka Talonin organisaatiossa. Mutta yhtäkkiä Emberin maailmaan ilmestyy säännöistä piittaamaton lohikäärme kyseenalaistaen kaiken sen mitä Ember on oppinut.
Garret Xavier Sebastian on vain seitsemäntoistavuotias, mutta jo parkiintunut lohikäärmeiden tappaja. Pyhän Yrjänän Veljeskunnan sotilaana hänen tehtävänään on eliminoida kaikki lohikäärmeet - varsinkin nuoret. Nyt hänet lähetetään Crescent Beachin kaupunkiin, missä hänen tulee jäljittää kaksi mahdollista Talonin agenttia ja eliminoida heidät. Mutta ensin hänen on varmistuttava siitä, että he todellakin ovat lohikäärmeitä, mitä Ember Hillin kohdalla ei ole niin yksinkertaista. Emberin rohkeus, itseluottamus ja tahto saavat Garretin maailman sekaisin. Kuinka paljon hän on valmis antamaan periksi selvittäessään totuutta lohikäärmeistä?

   Orastavaa ja epävarmaa teiniromantiikkaa fantasialla. Sitä tämä kirja on alusta loppuun. Ja sellaisen lukeminen aina välillä on varsin mukavaa, mutta ei tämä kirja mielestäni mikään maailman paras ollut. Mukavaa ja kevyttä väliviihdettä, ei mitenkään kovin erityinen.
     Kirjan alusta asti tarina lähtee hyvin etenemään ja tylsiä taukoja ei tule. Itse olen ennenkin lukenut Kagawan kirjoja (myös englanniksi) ja tykkään hänen tyylistään kirjoittaa. Riittävästi kerrontaa ja kuvailua. Hahmojen luonteet tuodaan selkeästi esille ja joitain piirteitä jopa korostetaan hieman liikaa. Itse pidin tämän teoksen päähahmoista Emberistä ja Garretista, varsinkin Garretista tuli heti suosikkini. Heidän näkökulmansa tarinasta tuotiin esiin tasaisesti ja molempien organisaatioiden - Talonin ja Pyhän Yrjänän - toiminta tuli hyvin esille. Toki kysymyksiäkin jäi vaikka kuinka paljon, mutta onneksi tässä sarjassa on neljä muutakin osaa, joissa saada vastauksia.
     Tarinana tämä oli perus YA-kirjallisuutta. Ei mitään ihmeellistä ja melko ennalta-arvattava juoni. Eteneminen oli tasaista ja välillä käänteiden kautta lähdettiin seuraavaan suuntaan. Lopputulos kuitenkin oli aika selvä jo paljon ennen viimeisiä sivuja. Ei kuitenkaan mikään huono lukukokemus ja en näe estettä sille, että lukisin tämän kirjan vielä uudelleenkin.

Talon
Suomentanut: Eeva Parviainen
Genre: nuoret, fantasia, romantiikka
Sarja: Talon #1
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2014, suom. 2016
Arvosana: ***½
Goodreads: 3,75

4. lokakuuta 2019

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Raikas, anarkistisen huumorin sävyttämä romaani "maakylän Romeosta ja Juliasta".
Kuusitoistavuotias Allu toivoo pääsevänsä Tukholmaan, mutta hänet lähetetäänkin maalle, kesäapulaiseksi sukulaistaloon. Ikävyyden kärjen katkaisee Kerttu, ja kaikki muukin muuttuu.

     Häräntappoase on jo kauemman aikaa ollut klassikko, joka luetaan koulussa. Tai ainakin vielä pari vuotta sitten tästä kirjasta oli lehdessä juttua, että se on edelleen yksi niistä teoksista, jonka kaikki lukee. Itsekin olen tämän joskus peruskoulussa lukenut. Muistikuvani siitä on hyvin hatarat, mutta jotenkin minulla on sellainen olo, että tykkäsin. Nyt, kymmenen vuoden päästä, en tiedä mitä sanoa.
     Kyseessähän on Härkösen esikoisteos, jonka hän kirjoitti ollessaan lukiossa. Kirja on myös voittanut J.H. Erkon palkinnon, parhaana esikoisteoksena. Ja kyllähän tässä kirjassa on omat parhaat puolensakin, mutta samalla siinä ei ole. Nyt tämän lukukerran jälkeen minulla on sellainen olo, että voisin lukea tämän vielä joskus uudelleen. Samalla kuitenkin on sellainen olo, että en tykännyt tästä teoksesta yhtään. Tässä kirjassa oli hyvää huumoria, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut mikään ihmeellinen tarina. Tämä oli kasvutarina nuoresta teinipojasta, joka heitettiin kaupungista maalle kesän ajaksi. Ei mitään sen ihmeellisempää.
     Juonellisesti tässä kirjassa ei ollut oikein mitään sykähdyttävää. Dialogit saivat joskus hymyn huulille, mutta siihen se sitten jäikin. Monessa kohtaa mietin, että mitä tässä nyt taas oikein tapahtuu. Hahmot tuntuivat oudoilta, varsinkin heidän reaktiot ja tekemiset. Päädyin vain miettimään omaa nuoruuttani ja sitä, miten asiat toimivat paljon helpommin (tai sitten omat mielikuvat ovat vääristyineitä). Muuten kyllä tämä teos oli hyvin todentuntuinen nuoren ajatuksista.

Genre: nuoret, klassikko
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1984
Kirjailijan muut teokset: Ihan ystävänä sanon
Arvosana: *½
Goodreads: 3,09

2. lokakuuta 2019

Cassandra Clare: Tuhkakaupunki

Enemmän kuin mitään muuta Clary Fray haluaisi kaiken palaavan normaaliksi. Entiseen ei kuitenkaan ole paluuta: varjometsästäjät eivät päästä häntä otteestaan, ei varsinkaan Jace, Claryn vastikään löytynyt veli. Kun vielä paras ystävä on muuttunut vampyyriksi, äiti on koomassa ja joku surmaa New Yorkin alamaailman lapsia, paremminkin voisi mennä.

     Tuhkakaupunki on jatko-osa, jossa päästään tutustumaan vielä paremmin varjometsästäjien maailmaan. Homma jatkuu heti siitä mihin ensimmäinen osa jäi ja näin ollen mitään ei jää kertomatta lukijalle, opimme siis samaan aikaan asioita kuin maallikkona lapsuutensa viettänyt Clarykin. Tässä osassa taistelu hyvän ja pahan välillä jatkuu, nyt vain intensiivisemmin. Lisäksi ihmissuhteet ovat muutoksen kourissa ja silläkin saralla asiat vyöryävät lumipallon tavoin eteenpäin.
     Silloin kun viimeksi luin tätä sarjaa, tämän osan jälkeen mielenkiintoni lopahti jonkun verran, mutta jatkoin vielä yhden osan sinnikkäästi eteenpäin. Nyt tunteeni tätä osaa kohtaan ovat vähän positiivisemmat. Kyllä, tässä kirjassa on omat ongelmansa kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta niiden alta löytyy mielenkiintoinen tarina.
     Koska kyseessä on sen verran "vanha" kirjasarja, en ala sen tarkemmin käymään kirjan juonta ja sisältöä läpi. Sen voin kuitenkin sanoa, että asiat todella menevät eteenpäin ja pieniä vihjeitä salaisuuksista jaetaan. Jään innolla odottamaan niiden salaisuuksien paljastumista ja seurauksien selviämistä.

City of Ashes
Suomentanut: Terhi Leskinen
Genre: fantasia, nuoret, romantiikka
Sarja: Varjojen kaupungit #2
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008 (suom. 2010)
Kirjailijan muut teoksetLuukaupunki
Arvosana: ****
Goodreads: 4,19

30. syyskuuta 2019

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Vanhaan kotikaupunkiinsa palaava Erica joutuu kohtaamaan lapsuutensa uudestaan, kun ystävä kahdenkymmenen vuoden takaa, säkenöivä Alexandra, löytyy kuolleena tyhjillään olevan talon kylpyammeesta. Vuodet ovat kuljettaneet Ericaa ja Alexandraa eri suuntiin: toisesta on tullut tukholmalainen kirjallisuudentutkija ja toisesta menestyksekäs göteborgilainen taidegalleristi. Onko kaikkia ihmisiä puoleensa vetänyt kaunotar voinut tehdä itsemurhan? Mikä hänen elämässään oli ollut näin pahasti pielessä? Oliko kyseessä sittenkään itsemurha? Talvihorroksessa uinuva Fjällbacka alkaa vähitellen paljastaa salaisuuksiaan. Tuttu ympäristö muuttuukin vieraaksi, mutta onneksi Erican elämään löytyy uusia kiintopisteitä.

   Ennen tämän kirjan lukemista, olin tarttunut saman sarjan toiseen osaan, Saarnaajaan. Nyt siis palasin ajassa hieman taaksepäin ja tiesin joitain asioita ennen kirjan aloittamista. Toisessa osassa ei kuitenkaan ollut kerrottu mitään kovin oleellista tämän osan tarinasta, joten se ei sen kummemmin itseäni haitannut. Tuon toisen osan lukemisen jälkeen minulle jäi hyvät fiilikset Läckbergistä ja hänen tyylistään kirjoittaa. Otin siis sen puolesta tämän osan hieman varovaisesti käsittelyyn, sillä tämä kaikessa olemuksessaan kuitenkin on naisen esikoisteos. Pelkoni olivat kuitenkin turhia ja tämä osa oli aivan yhtä mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu kuin sarjan jatko-osakin.
     Tarina lähtee käyntiin samalla tavalla kuin useimmat muutkin rikosromaanit, murhalla ja siitä kertomisella/kuvailulla. Sitten alkavat tutkinnat, tällä kertaa kahden erillisen tekijän kanssa. Hiljaisen Fjällbackan kylän poliisi ei ole tottunut murhiin, mutta he tarttuvat sen selvittämiseen kuin mihin tahansa muuhunkin hommaan ja ovat valmiita saamaan vastauksia. Samaan aikaan Erica, murhatun naisen lapsuudenystävä alkaa tutkia tapahtunutta, omien intressiensä kautta. Matkan varrella poliisissa työskentelevät Patrik ja Erica tutustuvat, kertoen toisilleen tutkintaan liittyviä asioita. Näin pala palalta salaisuudet alkavat paljastua.
     Tarina etenee miellyttävää tahtia, ei liian nopeasti, mutta kuitenkaan ei jämähdetä paikalleen. Lukija ehtii aivan hyvin prosessoimaan lukemaansa ja pysyy tahdissa mukana. Murhan selvittely etenee ja asioista kerrotaan useammankin hahmon näkökulmasta, mikä on omasta mielestäni virkistävä lisäys. Joskus on kiva lukea muidenkin kuin vain tutkijoiden ajatuksia ja toimia tulosten saamiseksi.
     Ehkä suurin miinus minun mielestäni tässä kirjassa (ja myös toisessa osassa) on lukujen pituus. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka tykkäävät kun luvut ovat lyhyitä ja selkeästi erotettu toisistaan. Valitettavasti Läckberg ei taida kuulua näihin ihmisiin, sillä tässäkin kirjassa luvut olivat parhaimmillaan 50 sivua pitkiä ja pahimmillaan 150+. Toki siinä välissä kerronnan kuvakulma ehti muuttua moneen otteeseen, mutta silti. Se häiritsi itseäni.

Isprinsessan
Suomentanut: Outi Menna
Genre: mysteeri, trilleri, rikos
Sarja: Fjällbacka #1
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2004
Arvosana: ****
Goodreads: 3,72

27. syyskuuta 2019

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan salaisuuksiltaan, miettii Ilona, 45 vuotta, kuollut.
Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat.
Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikea päästää irti, kun hän on eläessään saanut niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken?
Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään?
Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä?

     Tämä teos on Eilittän esikoisteos ja jotenkin se näkyi. Omalla kohdallani en kokenut tätä teosta niin koskettavaksi, kuin olisi voinut kuvitella. Tässä oli kyllä mahdollisuus koskettavuuteen, sillä tarinan pohja takakannen perusteella on kaikessa kokonaisuudessaan koskettava. Kirjan toteutus oli kuitenkin sellainen, että se vei koskettavuuden pois ja jäin vain miettimään liikaa tiettyjä seikkoja tässä kirjassa. Varsinkin lopetus oli sellainen, joka jätti mieleeni useitakin kysymyksiä. Monia asioita vain jätettiin auki, ilman kunnollisia selityksiä.

     "Tämä ei ole unta. En voi sanoa itselleni, että kohta sinä heräät. Toisaalta en tunne myöskään huolta mistään, en murehdi Turkkaa ja lapsia, sillä uskon, että he pärjäävät. Maailmassa tapahtuu joka hetki paljon pahempia asioita kuin se, että keski-ikäinen, lapsensa lähes aikuisiksi kasvattanut nainen jää auton alle, lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. Elämä jatkuu, se on selvää. Onni on, ettei tämä tapahtunut kymmenen vuotta sitten."

     Omasta mielestäni kirjan idea katosi melko alusta lähtien. Tarina vain paahtoi eteenpäin, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Ensin Ilona kuolee, sitten hän käy vähän katselemassa miten hänen perheensä voi, paheksuu heidän suruprosessia. Sitten hän ei enää halua mennä perheensä luo ja vaeltelee ympäriinsä. Tarinasta on vaikea saada kiinni ja sitten se jo loppuukin. Hahmot jäivät hieman valjuiksi ja suuri osa Ilonasta esiin tulleista piirteistä lähinnä ärsytti itseäni.

     "Pöydässä on neljäskin tuoli, mutta seisoskelen etäämmällä. Antaisin mitä tahansa, että voisin istua heidän pöytäänsä ja kertoa mitä kaikkea ole kokenut: lentämisen, Uunisaaren, isän hellyyden Penelopea kohtaan, kaiken tämän ihmeellisen leijumisen ja horroksen. Sen ettei minuun sattunut, kun kuolin. Haluaisin kuulla, mitä he sanovat minulle."

     Lyhyesti sanottuna tämä ei vain mielestäni ollut kovin toimiva kokonaisuus ja jotain suurta jäi puuttumaan. Eilittän kerronta kuitenkin on jotain sellaista, että pienellä kehityksellä siitä voi tulla jotain suurta. En siis tyrmää suoralta kädeltä ajatusta hänen seuraavan teoksen lukemisesta. Tämä teos nyt vain tuntui hieman etäiseltä ja tarina ei ollut mielenkiintoinen, vaikka pohja oli hyvä.

Genre: huumori, fantasia
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019
Arvosana: *½

25. syyskuuta 2019

Jo Nesbo: Macbeth

Macbeth johtaa poliisin erikoisjoukkoja, Kaartia. Hän on rakastettu johtaja ja äärimmäisen tehokas toimissaan kaupungissa, jota hallitsevat rikollisjoukkiot. Myyttisen Swenon johtama moottoripyöräjengi Norse Riders ja vielä myyttisemmän Hekaten johtama huumejengi.
Macbethin rakastettu, Lady, johtaa pelikasinoa. Niin Ladyn kuin Macbethinkin tausta on karu. Mutta he ovat nousseet hierarkkiassa korkealle.
Tapahtumat johtavat siihen, että tie taivaisiin - ehdottomaan valtaa kaupungissa - näyttää aukenevat pariskunnalle. Siitä heille kuiskutellaan, sinne heitä ohjataan.
Ja niin kaupungissa jossa sataa aina, virtaa vuolaana veri, joka tahrii Macbethin kädet, kunnes kohtalo janoaa hänen vertaan.

     Minulla oli suuret odotukset tämän kirjan suhteen. Myönnän sen. Aloitin kirjan lukemisen innoissani, sillä aikaisemmat Nesbon kirjat ovat olleet sellaisia, jotka voisin hyvin lukea toisenkin kerran. Nyt kuitenkin jouduin pettymään. Ja pahasti. Tämä kirja tuntui alusta asti jotenkin tönköltä ja homma ei vain minun mielestäni toiminut. En tiedä oliko ongelmana se, että tämä oli uudelleen kerrottu versio Shakespearen samannimisestä näytelmästä, vai oliko ongelman taustalla jotain muuta. Oli miten oli, tämän kirjan loppuun lukeminen ei ollut itsestään selvyys ja minulle ei jäänyt mitään halua lukea tätä toista kertaa.
     Olen lukenut alkuperäisen Macbethin joskus vuosia sitten, mutta en muistanut sen juonesta juuri mitään kun tartuin tähän teokseen. Pikkuhiljaa muistikuvat kuitenkin palailivat, sillä tämä teos seurasi hyvinkin tarkkaan alkuperäisiä tapahtumia. Ja ehkä itselläni juuri senkin takia tämä kirja tökki. Juoni eteni niin samalla linjalla, että koko kirja tuntui turhalta lukea, kun tiesi niin tarkkaan, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä uudelleen kerrotut versiot eivät vain ole minua varten.
     Henkilöhahmot olivat hyvin luotuja, mutta he olivat joiltain osin hieman alkeellisia. En ole varma, haettiinko tässä kirjassa mennyttä vai tulevaa, mutta joka tapauksessa maailma oli hyvin luotu. Ei ongelmaa sen suhteen. Ongelmani tätä kirjaan kohtaan liittyy enemmänkin kerrontaan. Ja jotkut hahmot vain ärsyttivät itseäni sen verran, että heihin ja heidän päätöksiin meni hermot. Kokonaisuutena tämän kirjan lukeminen oli jotenkin puuduttavaa. En kuitenkaan voi kieltää sitä, etteikö tässä kirjassa olisi ollut myös niitä hyviä vaiheita ja hyviä puolia. Mutta ei tämä kauheasti yli keskinkertaisen kirjan pääse.

Suomentanut: Outi Menna
Genre: mysteeri, trilleri, retelling, rikos
Kustantaja: Johnny Kniga
Julkaisuvuosi: 2018
Kirjailijan muut teokset: Isänsä poika, Verta lumella, Lisää verta
Arvosana: ***½
Lukuhaasteet: PopSugar19 (15. Klassikon uusi versio)