9. toukokuuta 2014

Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi


Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Gengre: scifi
Sivumäärä: 268
Julkaisuvuosi: 2000
ISBN: 951-31-1886-X

     Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.
     Hänen ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jäänseensa itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.

Arviointi: Yritin ajatella kirjan aloittaessani, että tämä on vain yksi kirja muiden joukossa. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin kirja, joka minun piti lukea koulua varten, mikä alensi innokkuuttani lukea tätä kokonaan. "Pakkolukeminen" ei vain ole se minun juttu. Kuitenkin, sain tämän luettua. Ilman sen suurempaa veren vuodatusta. Ja nyt kun olen saanut kirjan suljettua viimeisen kerran, olen oikeastaan melko tyytyväinen siitä tosiasiasta, että minut on "pakotettu" lukemaan tämä teos. En olisi itse todellakaan valinnut tätä kirjahyllystä ja alkanut lukemaan. Enkä tule lukemaan tätä enää toista kertaa, vaikka niin monet muut kirjat saatankin lukea useammin. Enkä ole varma, että tulenko lukemaan enää Sinisalon kirjoja. Vain aika näyttää tuleeko niin tapahtumaan.
     Ennen kuin edes aloitin lukemaan kirjaa, kuulin kaikenlaisia asioita siitä. Niin mielipiteitä kuin juonipaljastuksiakin. Tosin, kaikki niistä juonipaljastuksista eivät osuneet aivan oikeaan. Omalta osaltaan kaikki kuulemani kuitenkin herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan, joten osittain olen kiitollinen kaikeasta mitä kuulin.
     En voi kuitenkaan kiistää sitä tosiasiaa, että kirja oli outo. Varsinkin sen juoni. Ja hahmot. Ja kaikki muukin. En ole ennen tätä kirjaa lukenut kirjaa, joka kerrottaisiin homon näkökulmasta. Ja elämästä ylipäätään. Enkä nyt tarkoita, että se olisi tässä kirjassa häirinnyt. Päinvastoin. Se toi oikeastaan yhden uuden puolen tähän kirjaan. Sillä oikeasti, jos tämä Mikael olisi ollut hetero ja hänen ystävät naisia, en usko, että kirja olisi ollut niinkään luettava kuin se oli.

"Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen."

     Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokainen muodostaa oman pienen tarinan. Yhdessä ne luovat kokonaisuuden joka on henkeäsalpaavan jännittävä ja mielenkiintoinen. Tarinan keskelle Sinisalo on luonut erilaisista tietolähteistä kerättyjä näytteitä peikoista, mikä luo hyvin todentuntuisen tunnelman. Aivan kuin peikkoja olisi oikeasti olemassa. Aivan kuin Iltasanomissa olisi ollut uutistiedotteita peikkohavainnoista. Sinisalon luomien tekstikatkelmien väliin on kuitenkin laitettu myös otteita muista jo-olemassaolevista teoksista, kuten Tuntemattomasta Sotilaasta sekä Pessistä ja Illusiasta. Kaiken kaikkiaan Sinisalo on käyttänyt hyvin paljon intertekstuaalisuutta kirjassa (intertekstuaalisuus = viitteitä muista teksteistä).
     Kirjan hahmoista minun on pakko tuoda esiin aivan ihanan hellyttävä filippiiniläinen Palomita, joka asui Mikaelin kanssa samassa kerrostalossa muutamaa kerrosta alempana. Palomita oli ns. postimyyntivaimo. Hänen mies Pentti oli melko väkivaltainen mies, mutta silti oli ihanaa lukea miten Palomita kapinoi puolet itseään suurempaa miestä vastaan. Hänessä vain oli sisua ja tarmoa, mitä voi vain ihailla.

"Olen oppinut aina katsomaan ovisilmästä. Pentti ei halua että avaan ovea kenellekään paitsi niille joille hän on käskenyt avata. Ovisilmä on kaivo jossa asuu pieniä mutkalla olevia ihmisiä. Monta kertaa päivässä nousen jakkaralle ja katson rappuun. Ihmisiä menee siellä harvoin, ja aina kun näkee jonkun se on palkinto."

     Oudon tästä kirjasta teki se, että alussa Mikael löytää pihalta peikon ja päättää, että hei taidanpa viedä tuon villieläimen kotiini ja alkaa hoitaa sitä. Koko kirjan ajan hän hoitaa pientä "lemmikkiään" ja yrittää keksiä mitä tämä otus syö ja etsii tästä tietoa vaikka minkälaisista tietolähteistä. Siinä sivussa kerrotaan hieman Mikaeliin ihastuneiden/rakastuneiden ihmisten ajatuksista Mikaeliin ja tämän muuttuneeseen käytökseen liittyen. No sitten kun päästään loppuun, yksi näistä ihastuneista miesparoistaa päättää yllättää Mikaelin menemällä tämän kotiin ja kappas, löytää pikkuisen söpön mustan peikon odottamasta ikkunalaudalta (tai missä ikinä se sitten olikin). Sen jälkeen tapahtuu kaikenlaista, mitä en ala kirjoittamaan ja kun Mikael tulee kotiin hän näkee järkyttävän näyn ja päättää paeta paikalta peikko mukanaan.
     Koko tämä juonikehitys oli outo. Ja loppu oli vielä oudompi. Sen lisäksi olisin voinut jättää aivan hyvin lukematta kohdan, jossa Mikael laukesi peikkonsa päälle. Eikä tilanteessa olisi ollut mitään outoa (paitsi se, että jätkä fantasioi peikosta), jos laukeamiselle olisi ollut joku selkeä selitys! Ja koska en nyt osaa selittää tätä, niin kirjaanpa kyseisen kohdan tähän loppuun. Eli: Jos et halua lukea hetki sitten kuvailtua kohtausta, älä lue seuraavaa katkelmaa!

"Hymähdän. Ovi narahtaa ja Pessi tulee ulos kylpyhuoneesta raukean ja tyytyväisen näköisenä, pieni punainen kieli lipoo suun ympärystä kuin tulenliekki. Se pongahtaa suoraan syliini sohvalle, ja kietaisee itsensä kerälle polvieni väliin. Katajanmarjojen tuoksu leviää huumaavana sieraimiini ja Pessin lämmin, metsästyksen kiihkosta hehkuva paino reisilläni on kestämätön. Pessi puhdistaa laiskasti suupieliään verestä, ja tuskin tiedän mitä teen kun vedän sitä vielä vähän itseäni kohti, aivan vähän ja varovasti vain, ja samalla hetkellä kun sen kuuma selkä koskettaa vatsaani minä purkaudun kuin tulivuori."
Arvosana: **

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti