18. helmikuuta 2016

Kirja: Neljä päivänlaskua



Kirja: Neljä päivänlaskua
Kirjailija: Mika Waltari
Sivumäärä: 128
Julkaisuvuosi: 2003 (1. painos 1949)
ISBN: 951-0-28426-2
Luettu: helmikuussa 2016

Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, kuvaus ajasta jolloin Waltari työsti "kiusallista ja häiritsevää" Sinuhea. Teos valottaa taitavasti luomisprosessin monia puolia. Se on kuvaus kesästä jonka aikana kirjailija kadottaa ja löytää sydämensä useita kertoja - usein aivan kirjaimellisesti.

Arvostelu: Ah, nyt se on vihdoin luettu ja vihdoin sain itseni kirjoittelemaan pientä arvostelun pätkää. Ja heti tähän alkuun täytyy häpeällisesti todeta, että ennen tätä opusta en ole sormellanikaan koskenut Waltarin kirjoihin. Ja tämänkin kirjan päädyin lukemaan harrastuksen kautta. Mutta puhuakseni totta, ilman harrastustani, en olisi varmasti koskaan tullut tätä kirjaa lukeneeksi, vaikka olisinkin joskus alkanut lukemaan Waltarin kirjallisuutta. Sen verran epämääräinen oli näiden kansien sisältö, että vaikka lukukokemuksena tämä oli hyvin avartava, niin en olisi vapaaehtoisesti kirjaa avannut.
Plussaa kirjassa oli se, että noita sivuja ei hirvittävästi ollut. Myös ne naurunpyrskähdykset eivät hevillä unohdu, joten niistä haluan Waltaria kiittää. Päälimmäiseksi ajatukseksi kuitenkin jäi, että ovatko kaikki kirjailijat yhtä sekaisin kun Waltari oli Sinuhea kirjoittaessaan. Mutta, ehkä ymmärrän Waltaria paremmin jos joskus saan itseni lukemaan egyptiläisestä.

"Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestää itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnolliseta elämää."

Tähän pitkään, mutta niin asiaperäiseen lauseeseen on hyvä lopettaa.
Arvosana: ***

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti